***

Kun minusta tulee vanha, me lähdemme junamatkalle. Niin kauas kuin vain pääsee. Katsomme ikkunasta vuoria ja kaupunkeja ja järviä, juttelemme vieraiden maiden ihmisten kanssa. Olemme yhdessä koko ajan. Emme ikinä saavu perille.

Kirjoja kuluu viikossa kolme, usein neljä, viisi. Mieluiten hän lukisi koko ajan, istuisi sängyssä peiton alla eväinään kahvia ja paljon tupakkaa ja yllään lämmin yöpaita. Hän voisi hankkiutua telkustakin eroon, enhän minä ikinä katso sitä, hän ajattelee, mutta Jonin takia se ei kai kävisi päinsä.

Hän väistää vanhaa naista, joka vaappuu eteenpäin raahaten harmaata kärrylaukkua jäisellä tiellä. On pimeää, penkat roikkuvat tielle ja varjostavat, Vibeke ajattelee. Sitten hän huomaa unohtaneensa ajovalot ja ajaneensa melkein koko matkan pimeällä autolla. Hän napsauttaa ne päälle.

Jon yrittää olla räpyttämättä silmiä. Se ei onnistu. Silmien ympärillä olevat lihakset kramppaavat. Hän seisoo polvillaan sängyllä ja katselee ikkunasta ulos. On aivan hiljaista. Hän odottaa, että Vibeke tulisi kotiin. Hän yrittää pitää silmät auki ja liikkumatta, tuijottaa samaan kohtaan ikkunan taakse. Lunta on ainakin metri. Maassa, lumen alla, asuu hiiriä. Niillä on käytäviä ja tunneleita. Ne käyvät toistensa luona, ajattelee Jon, ehkä ne antavat toisilleen ruokaa.

Auton ääni. Kun hän odottaa sitä, hän ei saa sitä mieleensä. Olen unohtanut sen, hän ajattelee. Mutta sitten se tulee, usein kun hän on pitänyt odotuksessa taukoa eikä ajattele sitä. Silloin Vibeke tulee ja hän tunnistaa äänen, hän kuulee sen, vatsassaan. Vatsa muistaa äänen, en minä, hän ajattelee, ja heti kun hän on kuullut auton, hän näkee sen, ikkunan yhdestä nurkasta. Vibeken sininen auto kaartaa tiellä kinosten takaa, nainen kääntää sen talon viereen ja ajaa kummun päälle oven eteen.

Moottorin ääni on kova ja kantautuu huoneeseen aivan selvästi ennen kuin Vibeke sammuttaa sen. Sitten Jon kuulee hänen sulkevan auton oven ennen kuin ulko-ovi aukeaa, Jon laskee sekunteja ennen kuin se menee taas kiinni. Samat äänet joka päivä.

Vibeke työntää kassit eteiseen ja kumartuu avaamaan saappaiden nauhat. Kädet turpoavat kylmästä tultua, auton lämmityslaite on lakannut toimimasta. Yksi työkaveri istui kyydissä kaupasta kotiin edellisellä viikolla, sanoi tuntevansa jonkun, joka korjaa sellaisia halvalla. Vibeke hymyilee ajatellessaan sitä. Hänellä ei ole paljon rahaa ja viimeiseksi hän nyt autoon tuhlaisi. Niin kauan kuin se kulkee, hän on tyytyväinen.

Hän ottaa postin, joka lojuu pöydällä peilin alapuolella. Hartiat tuntuvat vähän jäykiltä, juuri sopivasti aktiivisen päivän jäljiltä. Hän seisoo hetken pyöritellen olkapäitään ja venytellen niskaansa ennen kuin nojaa taaksepäin ja huokaisee aah.

Nyt Vibeke riisuutuu, Jon ajattelee, näkee tämän mielessään eteisessä, peilin edessä, kun tämä ripustaa takkinsa naulaan samalla kun katselee peiliin. Vibeke on varmasti väsynyt, hän ajattelee. Hän avaa tulitikkuaskin ja ottaa kaksi tikkua. Hän laittaa tulitikun kumpaankin silmäkuoppaan pitääkseen silmäluomet paikoillaan jottei pysty räpyttämään niitä. Sinä kasvat vielä tuosta ohi, Vibeke sanoo ollessaan hyvällä tuulella. Tulitikut ovat kuin paksut tukit, on vaikea nähdä mitään. Hän ajattelee junarataa, ei voi olla ajattelematta, ajattelipa hän mitä tahansa niin juna porhaltaa ajatuksiin, kallistuu kaarteessa pilli huutaen, kiitää ohi. Ehkä hän voisi antaa Vibekelle kasvohieronnan, hän ajattelee, hieroa tämän otsaa, poskia, he ovat oppineet sen jumppatunnilla, se tekee hyvää.