Olohuoneessa istui neljä kundia, täydessä bilevalmiudessa. JW, taakse suitut hiukset. Niin, hän kyllä tiesi että kaikenmaailman idiootit virnuilivat hänen kampaukselleen, sanoivat sitä liimaletiksi ja näyttivät jotenkin vihamielisiltä. Tosin sellaiset kommarit eivät olleetkaan ajan tasalla, joten heistä ei kannattanut välittää.

Myös toisella kundilla oli taakse sliipatut hiukset. Kolmannella oli lyhyempi malli, tuuheassa tukassa oli viivasuora sivujakaus ja jokainen hiuskarva kauniisti omalla paikallaan. Klassinen New England -look. Neljännellä oli vaalea, puolipitkä tukka ja hurmaavan sotkuiset kiharat.

Huoneessa istuvat nuorukaiset olivat komeita ja vaaleita. Puhdaspiirteisiä, ryhdikkäitä, suoraselkäisiä. He tiesivät näyttävänsä fiksuilta. Olevansa perillä asioista. He tiesivät miten pukeutua, miten käyttäytyä, miten toimia soveliaalla tavalla. He hallitsivat keinot saada huomiota. Naisia. Keinot päästä nauttimaan elämän pienistä iloista — ympäri vuorokauden.

Tunnelma huoneessa oli latautunut − me osaamme juhlia, mikään ei voi mennä vikaan.

JW ajatteli: Tästä tulee loistava ilta. Kunnon bileet.

Yleensä he kokoontuivat ottamaan alkudrinkkejä Putelle, sivujakauskundin kotiin. Kiva 52 neliön kaksio Artillerigatanilla oli Puten toissavuonna vanhemmiltaan saama kaksikymmenvuotislahja. JW tiesi perheen. Isä oli finanssimies, joka jyräsi ylöspäin Stenbäckin suvun imperiumissa ja potki matkallaan ylimääräisiä alaspäin. Äiti oli vanhaa rahaa — perhe omisti edelleen taloja ympäri Tukholmaa ja viidensadan hehtaarin maatilan Sörmlandissa. Niin kuin asiaan kuului.

He olivat syöneet. Styrox-rasiat olivat vieläkin keittiönpöydällä. Texas Steakhousen noutoruokaa Humlegårdsgatanilta, luksusluokan texmexiä jossa oli reilusti lihaa. Nyt he istuivat olohuoneessa juomassa.

JW kääntyi katsomaan kiharatukkaista kundia, jonka lempinimi oli Nippe, ja kysyi:
"Eikö meidän pitäisi kohta lähteä?"
Nippe, jonka oikea nimi oli Niklas, katsoi JW:tä. Vastasi kirkkaalla poikamaisella äänellään: "Ei tässä ole mitään kiirettä, pöytä on varattu kahteentoista asti." "Okei, siinä tapauksessa ehditään ottaa vielä yhdet viskikolat."
"Milloin ne toiset kolat vedetään?"
"Ha, ha. Hauskaa. Nippe, kärsivällisyyttä, vedetään perillä niin kestää pidempään."

Neljä grammaa poltteli JW:n pikkutakin taskussa. He hankkivat viikonlopun kamat vuorotellen. Ne toimitti mutiainen, joka puolestaan osti joltakin jugoslaavigangstalta. JW ei tiennyt kuka ketjussa oli kukkona tunkiolla, mutta arvatenkin pahamaineinen Radovan himself.
JW sanoi: "Boys, tänä iltana pannaan haisemaan. Minulla on neljä grammaa. Siitä tulee ainakin puoli grammaa kullekin ja jää vielä naisille tarjottavaksi."
Fredrik, toinen sliipattu kundi, siemaili drinkkiään. "Tajuatteko miten paljon se mutiainen tienaa meillä ja meidän jengillä?"
"Mahtaa olla mukavat tienestit." Nippe hymyili. Oli laskevinaan rahoja. JW pohti: "Millaiset marginaalit sillä mahtaa olla? Kaksisataa per gramma? Sataviisikymmentä?"
Keskustelu soljui eteenpäin muihin tavanomaisempiin puheenaiheisiin. JW osasi ne ulkoa. Yhteiset kaverit. Naiset. Moët & Chandon. Tietyt jutut kuuluivat asiaan. Ei sillä etteivätkö he olisi osanneet puhua mistään muusta, eiväthän he olleet mitään idiootteja vaan verbaalisesti taitavia voittajatyyppejä. Mutta kiinnostuksen kohteista ei kannattanut turhaan poiketa.

Lopulta keskustelu ajautui liikeideoihin.

Fredrik sanoi: "Osakeyhtiön saa muuten pystyyn aika vähällä rahalla. Satatuhatta kruunua riittää, se on käsittääkseni pienin osakepääoma. Jos keksimme hyvän idean, voisimme perustaa oman firman. Tehdä parit kaupat, rekisteröidä hienon nimen, valita hallituksen ja toimitusjohtajan. Ja mikä parasta, ostaa tavaraa ilman ALV:tä. Eikö olisikin loistavaa?"
JW:stä oli mukavaa analysoida Fredrikiä. Kundi ei ollut tippaakaan kiinnostunut ihmisistä, mikä oli tavallaan mukavaa, sillä hän ei edes kysynyt mistä JW oli kotoisin, eikä halunnut tietää tämän taustasta mitään muutakaan. Enimmäkseen Fredrik puhui itsestään, merkkitavaroista tai veneistä.

JW kiskaisi viskikolansa. Kaatoi kunnon ginitonicin. "Kuulostaa loistavalta. Kuka hankkii satatuhatta kruunua?"

Nippe puuttui keskusteluun: "Kyllä satatuhatta aina löytyy, eikö löydykin? Minusta tuo oli hyvä ehdotus."

JW istui hiljaa. Hän mietti mistä saisi satatuhatta, vaikka tiesi jo vastauksen. Ei mistään. Ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan. Hän jatkoi näyttelemistä. Virnisti.

Nippe vaihtoi levyä. Putte nosti jalat sohvapöydälle ja sytytti Marlboro Lightsin. Frederik, joka oli juuri ostanut Patek Phillippen, näpräsi sen ranneketta ja messusi itsekseen: "You never actually own a Patek Phillippe, you merely look after it for the next generation."

Stereoissa soi Magnus Uggla kahdeksikon volyymillä. Jokainen huoneessa oli samaa mieltä. Uggla oli ykkönen. Dissasi kaikkea ja kaikkia. "Ne sanoo että kaikki on mulle yks vitun hailee, mutta yks vitun hailee." Oikea asenne. Miksi vaivata päätään sillä, mitä sossut ajattelevat?

JW rakasti näitä iltoja. Keskustelunaiheita. Tunnelmaa. He olivat kovan luokan kundeja. Komeita. Aina yhtä tyylikkäitä. Hän tarkasteli kavereitaan. Paidat Paul Smithin ja Diorin, lisäksi yksi räätälin ompelema mittatilauspaita Jermyn Streetiltä Lontoosta. Yksi ranskalainen APC, jossa oli nappikaulus ja kaksinkertaiset kalvosimet. Kahdella heistä oli Acnen farkut. Yhdellä Guccit joiden takataskuissa oli kiemuraiset tikkaukset. Yhdellä mustat puuvillahousut. Upeat pikkutakit. Yksi Balenciagan kevätmallistosta − kaksirivinen, ruskea, lyhyehkö ja kaksi takahalkiota. Yksi liituraita-Dior − kapea malli, jossa oli toisella sivulla tuplatasku. Yksi oli ommeltu mittojen mukaan Savile Row'lla Lontoossa − käänteissä selvät ompeleet ja punainen vuori. Villalaatu Super 150, parempaa ei rahalla saanut. Hienon puvun tunnisti myötäilevästä vuorista, joka ei jäänyt roikkumaan. Tämän vuori oli pehmeämpi, myötäilevämpi ja istuvampi kuin minkään Ruotsissa myytävän takin.

Yhdellä kundeista ei ollut takkia ollenkaan. JW mietti syytä.
Lopuksi kengät: Tod's, Marc Jacobs, Guccin klassiset kultasoljelliset loaferit, Pradan kumipohjaiset bestsellerit, joiden pohjassa oli punainen logo. Alun perin suunniteltu Pradan veneen miehistölle purjehduksen maailmancupiin. Lisänä mustat, laadukkaat nahkavyöt. Hugo Boss. Gucci. Louis Vuitton. Corneliani.

JW laski kokonaisarvon: seitsemänkymmentäkaksituhatta kolmesataa kruunua. Ilman kelloja, kantasormuksia ja kalvosinnappeja. Ei paha.

Pöydällä oli Jack Danielsia, Vanilla Vodkaa, hieman giniä, puolikas pullo Schweppes Tonicia, Coca-colaa ja melkein täysi karahvi omenamehua — joku oli keksinyt tehdä omenamartineja, mutta ottanut sitten vain lasillisen.

Huoneen vallitseva mielipide: alkudrinkeistä ei humalluta. Känniin tullaan ravintolassa. Kharmasta oli jo varattu pöytä. Naiset varmasti tulivat pöydän mukana.

JW ajatteli: mikä ilmapiiri, mikä lataus, mikä loistava porukka. Tukholman yö oli heitä varten.

Hän mittaili huonetta katseellaan. Huonekorkeus yli kolme metriä. Paksut stukkokoristeet. Kaksi nojatuolia ja harmaa sohva, niiden alla aito matto. Neljäsataatuhatta pientä solmua, jotka oli solminut kiinni kahlittu poika. Sohvalla muutama Slitz, Café, auto- ja venelehti. Yhdellä seinällä kolme matalaa Nordiska Gallerietin kirjahyllyä. Yksi kirjahylly oli täynnä cd-levyjä, videokasetteja ja dvd-leffoja. Toisessa oli Pioneerin stereot — vaikka laite ei ollut suuri, sen neljässä, huoneen kuhunkin nurkkaan sijoitetussa pienessä kaiuttimessa oli ytyä.

Kolmas hylly oli täynnä kirjoja, lehtiä ja kansioita. Joukossa oli aateliskalenteri, Strindbergin kootut teokset ja koulun vuosikirjoja. Strindbergin kootut oli varmasti pelkkä vanhemmilta saatu lahja.

Televisio oli leveä, litteä ja törkeän kallis.

Kaikki istuivat huoneessa klassiseen tapaan kengät jalassa. Erottava tekijä sisätiloissa oleskeltaessa. Ihmiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Niihin jotka tulevat sisään kenkiä riisumatta ja joilla on oikea asenne — mikä sen kamalampaa kuin seurustella juhlavaatteissa sukkasillaan? Ihmistyyppi kaksi hermostuu ja katsoo, mitä muut tekevät, jättää ehkä kengät jalkaansa, jos muillakin on kengät. Takinkääntäjä, tuuliviiri. Lopuksi päästään kolmanteen ihmistyyppiin, joka kuvittelee että kengät pitää aina riisua ja joka hiippailee äänettömästi hikisissä sukissaan ja saa siksi syyttää vain itseään.

JW ei voinut sietää ihmisiä, jotka kulkivat sukkasillaan. Reikäiset sukat olivat karseinta. Hänen ratkaisuehdotuksensa oli yksinkertainen: niskalaukaus. Reiästä pilkistävä varvas kuvotti häntä. Niin keskiluokkaista. Junttimaista. Sopiva sana kuvaamaan tavallisia pulliaisia. Sukkamaailman säännöt pääkohdittain: pidä kengät jalassa, älä käytä putkisukkia ja varmista, ettei housunlahkeen ja sukan välistä näy paljasta ihoa. Oikea väri on musta tai hulluttelutarkoituksessa mahdollisesti jokin kirkas väri, jos muu olemus on hillitty.

JW käytti varmuuden vuoksi polvisukkia. Mustia. Pelkästään Burlingtoneja. Hänestä sukat oli paljon helpompi lajitella pesun jälkeen, jos kaikki olivat samanlaisia.

Illan suunnitelma oli selkeä. Drinkkipöytä oli aina varma veto. Pöydän varausehdot he täyttivät helposti. Juomiin piti käyttää vähintään kuusituhatta kruunua.
Sitten vain samaa vauhtia eteenpäin. Juotavaa, viivat, lisää juotavaa, naisia, juttelua, flirttailua, paidasta pari nappia auki, skumppaa, kaato, viivat. Ja sitten panolle.
JW ei voinut millään antaa jutun olla. Palasi aiheeseen.
Kysymykset putkahtelivat hänen päähänsä. Paljonko diileri tienasi? Joutuiko hän tekemään pitkää päivää? Miten vaarallista homma oli? Keneltä hän osti? Paljonko hinnoissa oli pelivaraa? Miten hän saa asiakkaita?
Hän sanoi: "Paljonkohan se äijä tienaa kuukaudessa?"
Fredrik hämmästyneenä. "Kuka?"
"Se mutiainen. Se jolta ostamme kamaa. Onkohan hän joku Gekko?"
Wall Street -viittaukset olivat kundien keskinäinen tapa. JW oli nähnyt elokuvan yli kymmenen kertaa. Nautti jokaisesta ahneuden yksinkertaisuutta kuvastavasta sekunnista.
Nippe nauraa röhötti. "Sinä se jaksat jankuttaa rahasta. Ei kai sillä ole mitään merkitystä. Luultavasti äijä tienaa hyvin, mutta näkyykö se muka jossain? Junttimainen Roccobaroccon nahkatakki. Paksu kultaketju paidan päällä, lököttävät Grosshandlarnin housut, liian väljä paidan kaulus. Äijä on täysi nolla."
JW remahti nauruun.
He vaihtoivat puheenaihetta.
Kahden minuutin kuluttua Puten puhelin soi. Hän piti puhuessaan kännykkää tiukasti kiinni korvassa ja virnisteli leveästi. JW ei kuullut, mitä hän sanoi.
Putte lopetti puhelun. "Kundit, minulla on tänä iltana pieni yllätys. Parkkipaikka on vain hieman hukassa."
JW:llä ei ollut aavistustakaan, mitä Putte tarkoitti. Muut kundit virnistelivät.
Kului viisi minuuttia.
Ovikello soi.
Putte meni avaamaan. Muut jäivät istumaan paikoilleen olohuoneeseen.
Nippe hiljensi musiikkia.
Huoneeseen astui pitkä, trenssiin pukeutunut nuori nainen ja kehonrakentajakundi mustassa farkkutakissa.
Putte loisti: "Voilà, illan alkulämmittely."
Nainen käveli catwalk-tyylillä stereoiden luokse. Itsevarmasti ja horjumatta, lähes liukuen vaikka stilettikorot olivat korkeat kuin puolet Kaknäsin tornista. Nainen ei varmasti ollut yli kahdenkymmenen. Piikkisuora ruskea tukka. JW mietti: onkohan se peruukki?
Nainen vaihtoi levyä. Lisäsi ääntä.
Kylie Minogue: "You'll never get to heaven if you're scared of gettin' high."
Nainen riisui takin. Alla oli mustat rintaliivit, stringit ja sukat sekä sukkanauhaliivi.
Hän alkoi tanssia musiikin tahdissa. Keimaillen. Houkutellen. Flirttaili. Hymyili aivan kuin olisi tarjonnut heille karkkia. Pyöritti lanteitaan, liu'utti kieltään pitkin ylähuulta, nosti toisen jalan sohvapöydän reunalle. Kumartui eteenpäin ja katsoi JW:tä silmiin. JW nauroi. Karjui: "Varsinainen bonus, Putte. Parempi kuin se viimekeväinen."
Strippari liikkui musiikin mukana. Tarttui itseään takamuksesta. Kundit ulvoivat. Hän lähestyi Puttea, suuteli tätä poskelle, nuolaisi korvasta. Putte yritti nipistää perseestä. Nainen tanssi taaksepäin kädet selän takana. Keikutti lantiotaan rytmikkäästi eteen ja taakse. Avasi rintaliivit ja heitti ne kehonrakentajaäijälle, joka seisoi liikkumattomana seinän vierellä. Musiikki jyskytti. Nainen liikkui nopeammin. Hinkkasi. Rinnat pomppivat. Kundit olivat kuin transsissa.
Nainen tarttui stringeihinsä. Venytti niitä edestakaisin. Nosti jälleen toisen jalkansa sohvapöydälle. Kumartui eteenpäin.
JW sai stondiksen.
Show jatkui vielä viisi minuuttia.
Parani koko ajan.


Esityksen päätyttyä Nippe vitsaili: "Se oli piru vie parasta mitä olen nähnyt ripiltä päästyäni."
Putte hoiti eteisessä maksun. JW pohti paljonko esitys oli kustantanut.
Stripparin ja vartijan lähdettyä he kaatoivat itselleen vielä yhdet ja panivat Ugglan soimaan. Juttelivat elämyksestään.
JW halusi kaupungille. "Boys, eiköhän lähdetä. Mitä jos käveltäisiin?"
Putte ulvoi: "Ei helvetti, taksilla!"
Oli aika lähteä liikkeelle.
Putte soitti taksin.
JW mietti miten hänellä olisi varaa viettää iltaa kundien kanssa. Uggla jatkoi ryöpytystään: "Ja kun me päästään kaupunkiin, me ollaan kuninkaat eikä mikään meitä pelota, me harrastetaan muijia."

 

Lue isompi lukunäte Jens Lapiduksen suomalaisilta nettisivulta