Mä jäin luokalle ku mä olin kakstoista koska mä sain skidin mun faijalle. Se tapahtu vuonna 1983. Mä olin vuoden veks koulusta. Tästä tulee nyt mun toka skidi. Ekalla – se on tyttö – on Daunin sidrooma. Se on vammanen. Mä olin jääny luokalle jo kerran, nimittäin tokalle seitsemänvuotiaana, koska en osannu lukee (ja pissasin vielä housuun). Nyt mun kuuluis olla yhdennellätoista luokalla ja kohta siirtymässä kahdennelletoista, minkä jälkeen saa päästötodistuksen. Mutta kun en ole. Mä olen ysiluokalla.

Mut erotettiin koulusta koska mä olen paksuna, ja musta se ei oo reilua. Enhän mä oo tehny mitään!

Mun nimi on Claireece Precious Jones. Miksköhän mä sen sanoin. Kai siks etten mä vielä tiedä kauan mä tätä stooria heitän tai onks tää ees mikään stoori; alanks mä ihan alusta vai tästä päivästä vai kahden viikon päästä. Ai kahden viikon päästä vai? Sitä voi tietty tehdä mitä tahansa ku lukee tai kirjoittaa, se on eri juttu ku elämässä jossa voi tehdä vaan sitä mitä tekee. Jotkut kertoo juttuja joissa ei oo järkee eikä ne oo totta. Mä yritän kuiteski puhuu järkee ja kertoo sellasta mikä on totta, mitä itua tässä muuten on, hemmetti? Kait maailmassa muutenki on tarpeeks fuulaa ja kaikkee paskaa.

Okei, tänään on siis torstai, syyskuun 24. päivä 1987, ja mä kävelen pitkin käytävää. Mä näytän hyvältä ja haisen hyvältä – freesiltä ja puhtaalta. On kuuma, mut mä en riisu nahkarotsia vaik tulee hiki, se vois hävitä tai joku vois pölliä sen. Intiaanikesä, sanoo matikanmaikka Wicher. Mä en käsitä miks se niin sanoo. Se siis meinaa et nyt on kuuma, kolkyt astetta, niinku kesällä. Eikä tässä koko halvatun talossa oo minkäänlaista, ei niin minkäänlaista ilmastointia. Tää talo jota mä tarkotan on tietenki koulu numero 146, 134. kadulla Lenox Avenuen ja Adam Clayton Powell Jr. Boulevardin välissä. Mä kävelen käytävää meidän omasta luokasta matikanluokkaan. Miks hemmetissä matikantunti on heti ekana aamulla, sitä mä en käsitä. Kai siks et sekin olis sit hoidettu. Oikeesti mä en inhoo matikkaa niin paljon ku mä eka luulin. Mä vaan talsin Wichersin luokkaan ja istun pyllylleni. Wichersin luokassa ei oo omia paikkoja, me saadaan istua missä halutaan. Mä istun aina samassa pulpetissa, takarivissä oven vieressä. Vaik mä tiedän et takaovi on lukossa. Mä en puhu maikalle. Ei sekään puhu mulle, nyt enää. Eka päivänä se sano: ”Olkaa hyvät ja avatkaa kirjat sivulta 122.” Mä en tehny mitään. Se sano: ”Neiti Jones, minä pyysin avaamaan kirjan sivulta 122.” Mä sanoin: ”Luuletsä mulkku et mä olen kuuro?” Koko luokka nauro. Äijä meni tulipunaseks. Se lätkäs kämmenensä kirjan päälle ja sano: ”Ollaanpas kunnolla.” Se on pieni laiha mies, jotain satakuuskytviis senttii. Pikku tappi, niinku mutsi sanois. Mä tsiigaan sitä ja sanon: ”Osaan mäkin lätkiä. Lätkitäänkö porukalla?” Mä otan matikankirjan ja paiskaan sen lujaa pöytään. Luokka hirnuu lisää. Maikka sanoo: ”Neiti Jones, olkaa hyvä ja poistukaa – HETI PAIKALLA.” Mä sanon: ”Kuule mulkku, mähän en lähde minnekään ennen ku kello soi. Mä tulin tänne oppiin matikkaa, ja nyt sä opetat mua.” Maikka on surkeen näkönen, niinku pieni piski joka on just jääny junan alle. Se ei tiedä mitä se tekis. Se yrittää ryhdistäytyä ja olla rento ja sanoo: ”No niin, jos sinä haluat oppia, ole hyvä ja yritä rauhoittua – ” ”Mä oon ihan rauhallinen”, mä sanon. Se sanoo: ”Jos sinä haluat oppia, pidä suu kiinni ja kirja auki.” Sen naama on punanen ja se tärisee. Mä annan periksi. Mä oon voittanu. Kai.

Ei mun oikeestaan ollu tarkotus loukata tai nolata sitä maikkaa. Mut en mä voinu antaa sen enkä muidenkaan tietää, et sivu 122 on mulle ihan sama ku sivu 152, 22, 3, 6 tai 5 – kaikki sivut näyttää samalta. Ja mä tosiaan tahtosin oppia. Joka päivä mä sanon itselleni et tänään se tapahtuu, vähän niinku telkussa. Yhtäkkiä mä vaan alan tajuta tai joku toinen saa mut tajuumaan – mä opin, saan toiset kiinni, olen normaali, vaihdan etumaiseen pulpettiin. Mut vielä sitä päivää ei oo tullu.

Suomentanut Kristiina Drews.