Pokerin kummisetä L u k u 1 4
Olen oppinut pokerissa, että nerouden ja hulluuden raja on häilyvä.
Pelurinurani alussa kuulin usein juttuja kuuluisasta uhkapelurista,
biljarditaiturista ja huijarista nimeltä Titanic Thompson,
jolla oli jopa loistokkaampi maine kuin Minnesota Fatsilla.

Olin kuullut jos jonkinlaisia värikkäitä tarinoita Titanicista ja hänen
tempauksistaan, ja maltoin tuskin odottaa hänen tapaamistaan. Titanic
tuskin oli kenellekään sopiva esikuva, ellei sitten huijariksi mielivälle,
mutta legenda hän oli ilman muuta. Dallasilainen kirjailijaystäväni
Carlton Stowers, joka kirjoitti Thompsonista klassikkokirjan The
Unsinkable Titanic Thompson, kertoi minulle, että paitsi maailmanluokan
huijari, Ti oli mestari melkein kaikessa muussakin mihin ryhtyi:
golfissa, biljardissa, nopanheitossa, pistooliammunnassa, kivääriammunnassa
ja jopa penninheitossa. Lisäksi hän oli Yhdysvaltain mestari
skeet-ammunnassa, hevosenkengänheiton maailmanmestari ja loistava
keilaaja. Mikäli hän olisi omistautunut urheilulle niin kuin ammattilaiset,
hän olisi voinut päästä urheilun kunniagalleriaan monissa lajeissa.

Ti osasi tehdä useampia asioita paremmin kuin kukaan, jonka olen
tuntenut. En yritäkään vakuutella jokaisen Titanic Thompson -tarinan
todenperäisyyttä. Hänen elämäänsä ympäröi legendan ja myyttien
aura, mutta tiedän, että monet tarinoista ovat totta. Kerrotaan, että Ti
pelasi golfia Ben Hogania vastaan oikealla kädellä ja voitti, minkä jälkeen
hän pelasi Byron Nelsonia vastaan vasemmalla kädellä ja voitti
hänetkin. Noita kahta suurempaa golflegendaa ei olekaan. En sano,
että Ti olisi pystynyt päihittämään Hoganin ja Nelsonin joka kerta,
mutta hän oli yhtä hyvä pelaamaan oikealla ja vasemmalla kädellä,
mikä on enemmän kuin harvinaista. Se on ainutlaatuista.

Ellei Ti olisi tienannut niin hyvin huijaamisella ja nauttinut siitä
niin kovasti, hänestä olisi varmasti tullut golfin PGA-kiertueen kärkiammattilaisia.
Stowers hämmästeli Titanicin urheilullisia kykyjä. Hän sanoi totuudellisesti,
että Ti olisi voinut ansaita kasoittain rahaa rehellisesti, mutta
piti enemmän huijaamisesta. Stowers vitsaili, että muoviset pelikortit
tekivät lopun monen uhkapelurin urasta. Vanhat Bicycle-pelikortit olivat
pahvia, ja ne oli helppo merkitä. Reunaan saattoi raaputtaa loven
tai tehdä korttiin naarmun kynnellä. Se oli Titanicia aidoimmillaan:
hän ei tehnyt ikinä mitään rehellisesti. Ti suhasi usein Texasissa, mutta
ei ollut texasilainen. Hän käytti harvoin oikeaa nimeään Alvin Clarence
Thomasia, ehkä sen takia, ettei ollut koskaan tuntenut isäänsä.
Vanhempi Thomas, jonkin sortin farmari Arkansasista, oli pitänyt
enemmän uhkapelaamisesta kuin maanviljelystä ja häipynyt kuvioista
ennen kuin Ti oli ollut vuoden vanha.

Uhkapelureista ei voi kertoa tarinoita ottamatta mukaan Titanic
Thompsonia. Kun olin aloitteleva peluri, hän häikäisi yhä kaikki nokkelilla,
sutkeilla vedoillaan. Ti oli ovelien, spontaanien haastevetojen
kruunaamaton kuningas, ja hänellä oli hihassaan loputon määrä metkuja,
joilla hän sai keploteltua uhkapelurien rahat omiin taskuihinsa.

Yksi suosikkitarinoistani on se, kun Ti tapasi Nick ”The Greek”
Dandolosin. Se tapahtui lentoasemalla, ja he tunnistivat toisensa ensi
näkemältä ja paiskasivat kättä. He seisoivat juttelemassa, ja Ti sanoi: ”Olet kuulemma kova peluri
etkä pelkää ottaa isoja riskejä.”
”Se on totta, luultavasti kovempi kuin kukaan on koskaan ollut”,
Nick vastasi.
Ti otti taskustaan 15 000 taalan setelitukon, pudotti sen lattialle ja
sanoi: ”Eiköhän heitetä tuosta kolikkoa.”
Nick vain hymyili ja otti esiin pelikassansa, laski siitä erilleen
15 000 dollaria ja heitti rahat Tin nipun viereen.
”Kiinni veti.”
Ti kaivoi taskustaan kolikon, jossa oli kruuna kahta puolen, ja heitti
sen ilmaan.
”Kumpi?”
”Kruuna”, Nick sanoi.
Ti nappasi kolikon kiinni ilmasta, sujautti sen taskuunsa ja sanoi
muka epäuskoisen ihailevasti: ”Peijakas, Nick, sinä tosiaan olisit pelannut!”
Jos Nick olisi valinnut klaavan, Ti olisi tietysti antanut kolikon
pudota lattialle ja kahminut 30 000 taalaa.
Tästä ja toisesta, niin sanotusta vesimelonitarinasta, liikkuu edelleen
erilaisia versioita. Tarinan mukaan Ti teki kuuluisan melonihuijauksensa
kenties ensimmäisen kerran Hot Springsissä. Hän ja joukko
muita uhkapelureita majaili vanhassa hotellissa, sellaisessa, jossa väki
kokoontui verannalle alkuillasta. Aikaisin eräänä päivänä Ti ajoi maaseudulle
ja etsi maanviljelijän, jolla oli autolastillinen vesimeloneja.
Hän tarjosi miehelle 100 taalaa siitä hyvästä, että tämä laskisi melonit,
kertoisi tarkan lukumäärän ja ajaisi sitten kaupunkiin sovittuun aikaan
kuorman kanssa.
Ti palasi hotellille, istui kadunpuoleisen verannan keinutuoliin ja
heitti huulta kavereidensa kanssa, kun melonikuormuri jyristeli katua
pitkin.
”Mitä luulette, mitenkähän monta melonia tuossa kuormassa on?”
Ti kysyi muina miehinä.
Hänen kaverinsa olivat tunnettuja tällaisista vedoista ja tarttuivat
heti syöttiin. Jokainen pisti pottiin tonnin ja esitti arvauksen melonien
lukumäärästä, ja rahat voittaisi se, joka osuisi lähimmäs. Maanviljelijä
pysäytettiin, ja melonit ostettiin ja laskettiin. Titanic voitti, kuinkas
muutenkaan.
Titanicia tyytyväisempi oli vain melonifarmari.

Kerran Ti löi erään miehen kanssa vetoa, että pystyisi heittämään
10 sentin kolikon monikerroksisen rakennuksen katolle. ”Mahdotonta!”
kaveri tyrmäsi niin varmana asiastaan, että löi Titanicin kanssa
siinä paikassa vetoa 500 dollarista. Ti käveli kadun toiselle puolelle,
osti appelsiinin, työnsi kolikon sen sisään, heitti appelsiinin rakennuksen
katolle ja kuittasi 500 taalaa.
Toisen tarinan mukaan Ti löi Chicagossa yhtenä talvena vetoa suuresta
summasta, että pystyisi lyömään golfpallon vähintään viidensadan
metrin päähän. Hän otti vastaan kaikki vedot, lastasi mailansa
kärryyn, ajoi läheiselle rannalle ja löi golfpalloa, joka katosi kaukaisuuteen
pitkin Michigan-järven jäätä.
Vielä yhdessä lempitarinassani oli Titanic ja länsitexasilaisesta Big
Springistä vievän tien varrella kyltti, jossa ilmoitettiin Midlandiin
olevan matkaa kolmetoista kilometriä. Ti ajoi paikalle keskellä yötä,
kaivoi kyltin ylös ja siirsi sen kolme kilometriä lähemmäs kaupunkia.
Hän ja hänen peluriystävänsä ajoivat tietä seuraavana päivänä, ja Ti
vältteli tahallaan katsomasta kylttiin.

”Mitenkähän pitkästi tästä mahtaa olla Midlandin kaupungin
rajalle”, hän sanoi, muka kuin olisi tuuminut itsekseen.
Hänen kaverinsa, jotka olivat juuri äkänneet kyltin tien poskesta,
ehdottivat tonnin vetoa siitä, kuka arvaisi lähimmäs. He sanoivat kolmetoista
kilometriä. Ti sanoi kymmenen, ja totta kai hän voitti senkin
vedon. Olen kuullut, että Ti olisi tehnyt saman vedon myös Indianassa
Evansvillen lähellä.

Titanicin kaltaisista miehistä puhuttaessa ei voi kuin ihmetellä,
missä totuus loppuu ja tarina alkaa. Hän oli jo vanha, kun tapasin
hänet ensimmäisen kerran Texasissa, mutta olin kuullut hänestä juttuja
koko ikäni. Hän oli uskalias ja vaarallinen mies, jonka huhuttiin
tappaneen viisi miestä eri ryöstöyritysten yhteydessä. Useimpien
uhkapelurien tavoin hän suhtautui välinpitämättömästi omaan hengenlähtöönsä.
Kun häntä uhattiin aseella, kuten ryöstöissä useimmiten
tehdään, hän kellahti maahan rintaansa pidellen, teeskenteli sydän–
kohtausta ja vetäisi kainalokotelosta pistoolin.
Sitten hän ampui.

En olisi voinut ikinä kuvitellakaan, miten paljon tästä tarinasta olisi
minulle apua eräänä kauhun yönä monia vuosia myöhemmin.
Tapasin viimein Titanicin 60-luvulla, ja se, mitä Stowers oli minulle
kertonut, piti kutinsa täydellisesti. ”Jos hän olisi ollut näyttelijä”,
Stowers oli sanonut, ”hän olisi voittanut Oscarin.”