Matemaattisesti viikonloppu oli helppo nakki: kaksi pulloa pöytäviinaa per jäbä per päivä plus yksi yhteinen varapöytä per päivä. Mutta lasketaanko matkustuspäivä perjantai otto­päiväksi, hankitaanko vierasvaraa, mitä jos retki jatkuukin maanantaihin saakka? Näitä ja muita viikonlopun rockfesti­vaaleihin liittyviä ongelmia oli pohdiskeltu ja pohjusteltu pit­kin viikkoa ja erityisesti Backstagella Tavastian yläkerrassa koko edellinen ilta. Suunnittelu oli niin huolellista ja aikaa vievää, että samaan aikaan naapuripöydissä ehdittiin perus­taa viisi bändiä. Niistä neljä hajosi saman illan aikana musii­killisiin erimielisyyksiin, viides koska potentiaalinen basisti joi muka vahingossa mahdollisen rumpalin kaljan. Rikulle ja minulle käytiin tasaisin väliajoin raportoimassa tilanteen kehittymisestä, vaikka periaatteessa oltiinkin toispaikkakunta­laisia. Olimmehan punkrokin mullistuksen läpikäynyttä sisä­piiriä ja juuri saaneet ensimmäisen punkin jälkeisen rokkileh­den jotenkuten pystyyn ja pyörimään.

Päädyimme ostamaan yhdeksän pulloa pöytäviinaa (á 40 markkaa), pitkän kaavan varalta, ja olihan kelikin lähellä hellerajaa – nestehukka, tuo Ahvenanmaan pelätyin peto, oli ulkoilmassa ainainen uhka. Jopa kosteuskettua pahempi vaara. Ja olihan siinä varaa vaikka tarjota tutuille pienet. Ihan pie­net. Jos tutuilla olisi kansainväliset standardit täyttävät perus­teet. Tuttuja läheisemmät ymmärtäisivät olla edes pyytämättä: asiaan vihkiytyneet ymmärtävät, että köyhän känni on pyhä.

Alkossa Rikulta kysyttiin paperit, että jätkä oli nolona! Minulta ei, olinhan muutaman vuoden vanhempi. Edellisen kerran molemmilta tarkistettiin henkilöllisyyspaperit, kun tulimme junalla pääkaupunkiin joitakin päiviä aikaisemmin. Passipoliisit taluttivat melkein suoraan junan ovelta Kansal­listeatterin puoleisille rappusille, asettivat rosvot esille kuin lavalle, syynäsivät henkilöllisyyspaperit ja tarkastivat radio­puhelimella, onko hakuja päällä. Vaikka jätkät oli selvin päin ja kasseissa vain vaihtovaatteita sekä kirjat, eikä hakuja päällä, molemmille tuli porttikielto asemalle ja lupaus että silmällä pidetään, kyllä teikäläiset tiedetään, virkavaltaa ei huijata.

Ilmeisesti jotkut hc-punkkarit olivat mesonneet assalla, eikä virkavalta osannut erottaa meikäläisiä heikäläisistä, sorbus­punkeista. Vaikka meidän nahkarotseissa ei lukenut Discharge selässä, ja siitä oli jo vuosi ellei peräti pari, kun olimme olleet Suomen nuorison nouseva voima, punk-aatteen avantgardea ja muutoshakuisen uuden voiman kermaa. Eikun ihan totta, niin luki Parnassossa, jonka suomalaisen kirjallisuuden uutta aal­toa etsimässä ollut maripaitainen toimittajaparka otti tosissaan kaiken mitä sille pikku nousarissa kerroimme.

Oikeastihan olimme itsemme systeemille myyneitä vanhoja paskoja. Ainakin Lepakon kulmilla auliisti mielipiteitään jaka­neiden apuripunkkien mielestä. Riku oli erityisen otettu, kun häntä kuvattiin vanhaksi paskaksi jo ennen kahdettakymme­nettä syntymäpäiväänsä. Yritin lohduttaa, että luultavasti lii­manhaistelijoiden kuvauksesta osa ”vanha” kuului minulle ja loppu kertoi kaverista.