Gunnarstranda palasi olohuoneeseen ja ryhtyi tutkimaan vuodesohvaa. Frølich auttoi nostamalla patjan ylös. Sen alta löytyi vihreä passi. Passin haltijaksi oli merkitty Stuart Takeyo, ja kuva oli sama kuin pankkikortissa. Frølich tunnusteli patjan saumoja selvittääkseen oliko sen sisälle ommeltu mitään.

Gunnarstranda osoitti yöpöydällä olevaa puhelinta. »Tuossa näkyy vilkkuvan punainen valo.»
»Puhelinvastaaja.» Frølich meni puhelimen luo ja nosti pienen nauhurin pöydältä. Hän painoi nappia. Nauhurin pienestä kaiuttimesta alkoi saman tien kuulua rätisevää ääntä.
...Th is is Stuart speaking. Please leave a message... Seuraavaksi kuului kimeä piippaus ja sen jälkeen rätisevä viesti: ...Hi, it's me again. Where are you? I don't want to do this alone. Not now. Please hurry...

Rätinä jatkui ja vaihtui hetken päästä hiljaisuudeksi. Soittoja tuli vielä useampia, mutta yhteys katkesi joka kerta ennen kuin kukaan sanoi mitään. Näin tapahtui kuusi kertaa. Seitsemännellä eli viimeisellä kerralla kuului tuttu yskähdys.
»Se olin minä», Gunnarstranda sanoi. »Soita nauha vielä uudestaan.» Nauha kelautui alkuun, minkä jälkeen kaiuttimista kuului rätinää ja sama naisääni kuin äsken. »Naisen on täytynyt soittaa aiemminkin. Ja silloin he kaikesta päätellen puhuivat keskenään.»
»He ovat sopineet tapaamisen», Frølich sanoi. »Mutta kun mies on lähtenyt ulos, nainen tulee kärsimättömäksi ja soittaa uudestaan. Siinä vaiheessa tilanteen on täytynyt muuttua jollain tavalla. Not now, juuri soittohetkessä on oltava jotain erityistä.»
»Tai sitten nainen on vain muusta syystä hädissään. Emme edes tiedä onko soittaja Kristine Ramm. Mutta ota nauha mukaan. Marianne Sandvik tunnistaa kuuluuko ääni Kristine Rammille.»
Sinetöityään asunnon oven ja käveltyään portaat alas he seisahtuivat postilaatikkorivin eteen. Vasemmassa alanurkassa näkyi kolhiintunut laatikko, jossa luki Takeyo. Gunnarstranda näpräsi avaimia pitkään ennen kuin löysi sellaisen joka sopi lukkoon. Laatikko oli puolillaan. Mainosten seassa oli jokunen lasku, mutta vain yksi ainoa kirje. Stuart Takeyon nimi ja osoite oli kirjoitettu kuoreen koneella. Poliisit vilkaisivat toisiaan. Gunnarstranda, jolla oli yhä kumihansikkaat kädessä, kaivoi taskustaan linkkuveitsen. Lainkaan arastelematta hän viilsi kirjekuoren auki. Kuoressa oli yksi ainoa tietokoneella tulostettu paperiarkki. Siihen oli kirjoitettu vain neljä sanaa, Courier-kirjasintyypillä ja isoilla kirjaimilla. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, eikä sitä voinut ymmärtää väärin:
SÄ KUOLET KOHTA, NEEKERI!