HEIDI HAUTALAN SAATESANAT

SAATTEEKSI

Ruoasta on Euroopassa tullut 1990-luvun loppupuolelta alkaen korkean profiilin politiikkaa. Tähän ovat vaikuttaneet monet kuluttajien luottamusta horjuttaneet elintarvikeskandaalit, tehotuotannon varjopuolet kuten eläinperäisten tautien leviäminen, elintarvikeketjun keskittyminen suuryhtiöiden käsiin sekä etelän köyhien maiden ruokaturvaongelmat. Päätöksentekijät ovat joutuneet uhraamaan ruokapolitiikalle enemmän aikaa ja energiaa kuin kymmenen vuotta sitten olisi ikinä uskottu.

Geenimuuntelu on tunkeutunut ruokapöytäämme. Teollisuus vakuuttaa, että sen avulla tuotettu ruoka koituu kuluttajan parhaaksi, mutta harva meistä on sitä pöytäänsä tilannut. Kun molekyylibiologian tohtori selittää, että geenimuuntelu ratkaisee maailman nälkäongelman, voi vain todeta, että nälkä on ennen muuta seurausta köyhyydestä ja ruoantuotantoon käytettävissä olevien voimavarojen epätasaisesta jakautumisesta. Keskustelu geenitekniikasta vaatii monialaisuutta ja ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnat toimivat. Se ei todellakaan kuulu vain asiantuntijoille, eikä sen käsittelyyn riitä luonnonlakien tuntemus.

Tämä kirja kuvaa lukemattomin esimerkein, ketkä ovat päättäneet tehdä geenimuunnellusta ruoasta peruuttamattomasti osan ruokavaliotamme. Suuret geenitekniikan yritykset ovat onnistuneet saamaan viranomaiset palvelukseensa erityisesti Yhdysvalloissa, josta Petoksen siemenet kertoo. Teollisuuteen sidoksissa olevat tutkijat ovat tohtoroineet tutkimustuloksia, jotta tuotekehittelyssä havaitut virheet eivät estäisi tuotteiden kaupallistamista. Monsanton esimerkiksi väitetään jättäneen tutkimusaineistostaan pois maidontuotantoa lisäävän kasvuhormonin sairastuttamat lehmät. Sen kerrotaan unohtaneen selvittää julkaisussaan, miten rikkaruohomyrkkyä sietävä Roundup Ready -soija ja geenimuuntelematon soija erosivat toisistaan.

Keväällä 2005 paljastui, että Yhdysvalloista oli lähetetty Euroopan unioniin tuhat tonnia sveitsiläisen Syngentan kehittämää geenimuunneltua Bt10 -rehumaissia, joka ei ollut saanut EU:ssa lupia. Sekä Syngenta että USA olivat unohtaneet mainita, että kasvissa oli geeni, joka aiheuttaa kyseenalaista vastustuskykyä eräälle antibiootille. EU-komissio tyytyi kaiken jälkeen vain vaatimaan Yhdysvalloilta takeita siitä, että Eurooppaan tuotaisiin vastedes vain EU:ssa hyväksyttyjä gm-lajikkeita. Komissio myönsi, ettei sillä edes ole käytössään tekniikkaa, joka paljastaisi luvattoman maissin. Kriitikoiden mielestä EU petti kuluttajat.

Kuitenkin juuri EU on vastahakoisen yleisen mielipiteen paineen alla omaksunut Yhdysvaltoihin verrattuna kriittisemmän linjan. Unionin vuonna 2004 hyväksytyt säädökset mm. edellyttävät, että geenimuunneltu aines voidaan pitää erossa tavanomaisesta. Jäsenmaat ovat siitä lähtien laatineet omia sääntöjään, joiden tulisi taata, että pellollakaan sekoittumista ei tapahdu. Tämä on kuitenkin äärimmäisen vaativa tavoite, koska siitepöly ja siemenet kulkeutuvat kauaksi gm-viljelmiltä.

Aikaisemmin EU:n kuluttajilla ei ollut oikeutta saada tietoa geenimuuntelun käytöstä, jos lopputuotteessa ei enää ollut havaittavissa geenimuunneltua ainesosaa ja näin toteutui "olennaisen vastaavuuden" periaate, ts. se, että gm-tuotannon lopputuote ei poikkea tavanomaisin menetelmin valmistetusta elintarvikkeesta. Nyt kuitenkin aktiivisten ja vihaisten kuluttajien painostus sai aikaan sen, että EU:ssa oli pakko taata ihmisille valinnanmahdollisuus sellaisessakin tilanteessa. Geenimuunneltua ruokaa kun on oikeus hyljeksiä sellaisestakin syystä, että ei halua ylipäätään ostopäätöksillään tukea gm-viljelyä. Kansalaisten painostus esti jopa Yhdysvalloissa joitakin vuosia sitten geenimuuntelun hyväksymisen luonnonmukaiseen viljelyyn.

EU on saanut myöntyä äänekkäiden ympäristö- ja kuluttajajärjestöjen sekä vastahakoisten jäsenmaiden (joihin Suomi ei yhdessäkään päätöksentekotilanteessa ole kuulunut) kritiikkiin. Nämä saivatkin aikaan useamman vuoden kestäneen moratorion niin, että yhtään gm-lajiketta tai -tuotetta ei päästetty markkinoille ennen kevättä 2004. Komissio, joka vastaa päätöksenteon toimeenpanosta, joutui maanittelemaan kriittisiä maita palaamaan ruotuun ja samaan aikaan puolustautumaan Yhdysvaltojen WTO:ssa nostamaa kannetta vastaan. Yhdysvallat katsoo, että unionin geenimuunneltuja tuotantokasveja koskevat säännöt ovat kaupan este. Se pyrkii romuttamaan ne kaikin keinoin.

Talvella 2005 julkisuuteen vuotanut asiakirja kertoo, että puolustuksessaan Yhdysvaltain WTO-hyökkäystä vastaan komissio myöntää gm-elintarvikkeiden ja -kasvien turvallisuuteen liittyvät merkittävät ja oikeutetut tieteelliset huolenaiheet. Vastineen mukaan geenimuuntelua koskeva tiede ei ole lopullista, antibioottiresistenssiä aiheuttavat turhat geenit ovat gm-tuotteissa vahingollisia. Hyötyhyönteisetkin kärsivät EU:n mukaan tuholaismyrkkyjä tuottavista viljelylajikkeista. Yhdysvaltoja arvostellaan siitä, että se rajaa keskustelun geenimuuntelusta tahallaan kapealle osa-alueelle — EU:n geenimuuntelupolitiikka on parhaimmillaankin kaksinaamaista, koska kotiareenalla se lähinnä painostaa jäsenmaita luopumaan vastustuksestaan.

Gm-tekniikan arvaamattomuus on yksi tämän kirjan keskeinen kriittinen väite. Teollisuus ja monet tutkijat koettavat voittaa yleisen mielipiteen puolelleen väittäen, että geenisiirtotekniikka on vain klassisen, ikiajat jatkuneen kasvinjalostuksen jatke. Mutta geenisiirrot eivät todellakaan ole väitettyä täsmäjalostusta, vaan niiden tuloksena on monenlaisia odottamattomia vaikutuksia, joita kirjassa selostetaan.

Ja kuinka paljon etevimmätkään perinnöllisyystutkijat tietävät itse geeneistä? Nature-lehti julkisti talvella 2005 tutkimuksen, joka osoitti lituruohon korjaavan sukupolvesta toiseen siirtyviä geenivirheitään. "Havainto kyseenalaistaa kaiken, mitä olemme uskoneet", Purduen yliopiston molekyyligeneetikko Robert Pruitt totesi ällistyneenä. On valheellista puhua geenimuuntelusta hallittuna ja vaikutuksiltaan tunnettuna tekniikkana.

Jeffrey M. Smith keskittyy tässä kirjassa geenimuunneltujen elintarvikkeiden terveysvaikutuksiin. Jatkossa hän pureutuu geenimuuntelun ekologisiin vaikutuksiin. Petoksen siemenet ei käsittele geenitekniikan käyttöä lääketieteellisiin tarkoituksiin; siihen Smith kehottaa suhtautumaan "tapauskohtaisesti" hyödyt ja haitat tarkasti punniten.

Petoksen siemenet on enemmän kuin kirja. Se nimittäin kannustaa toimintaan, jotta geenimuunneltu ruoka ei tunkeutuisi ruokapöytäämme väkisin. Kirjan internet-sivut (www.seedsofdeception.com) kokoavat alan kriittistä tietoa ja käytännön toimintaohjeita. Ehkäpä ne saavat aikaan muutoksen myös Yhdysvalloissa, jolle geenimuunnelluista elintarvikkeista on tullut paitsi ongelmaton itsestäänselvyys myös missio vietäväksi koko muulle maailmalle.

Helsingissä 4.5.2005

Heidi Hautala