1. Andeilta Marsiin

Kun astronautit jonain päivänä jättävät Maan kiertoradan taakseen ja lähtevät valloittamaan Marsia, vasta nostetut perunat ovat vakituinen vieras heidän ruokalistallaan. Edestakainen matka kestää kolme vuotta, ja koska mukaan ei voida pakata tarpeeksi valmiita aterioita, miehistö tuottaa itse omat kasviksensa. Tämän mahdollistaa elämää ylläpitävä "bioregeneratiivinen" järjestelmä BLSS, jota Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa on kehitellyt 1980-luvulta asti. BLSS on omavarainen järjestelmä, jossa yhden kasvisukupolven tuotanto kierrätetään seuraavan sukupolven kasvattamiseen. Näin astronauteilla on käytettävissään varsinainen "salaattipöytä" tuoreine retiiseineen, sipuleineen, lehtisalaatteineen, tomaatteineen, paprikoineen ja mansikoineen. Ruokavalion perustaksi tarvitaan kuitenkin jotain tukevampaa, ja tässä kohtaa nimenomaan perunalle on varattu tärkeä osa sekä matkan aikana että perillä Marsissa. Monipuolisuudessaan sekä vilja- että palkokasvit päihittävä peruna on paras ravintopakkaus, mitä tunnetaan.

Eikä perunan anti avaruuden tutkimusmatkailijoille rajoitu pelkkään vatsantäytteeseen. Aluksen happivarastojen ylläpitoon tarvitaan yhteyttäviä kasveja, jotka sitovat kasvaessaan hiilidioksidia ja vapauttavat happea. Peruna on tässäkin suhteessa korvaamaton. Avaruusaluksen suljetussa ympäristössä viljelmä, josta yksi ihminen saa päivittäisen peruna-annoksensa, tyydyttää samalla henkilön hapentarpeen ja sitoo uloshengityksessä syntyvän hiilidioksidin. Tätä voisi jo kutsua onnekkaaksi yhteensattumaksi.

Nasan kokeet, jotka osoittavat ihmisen pysyvän perunan avulla hengissä ja hyvissä voimissa avaruudessa ja Marsissa, eivät tule perunan hyvin tunteville yllätyksenä. Ne vain vahvistavat, miten poikkeuksellisen käyttökelpoinen ja sopeutuvainen kasvi se on. Se, että nämä tuikitavalliset ja konstailemattomat mukulat näyttelevät olennaista osaa avaruuden valloittamiseen tähtäävissä hankkeissa, kuvastaa niiden arvoa oivallisesti. Biljoonien dollarien, miljardien henkilötyötuntien ja ihmiskunnan kunnianhimoisimman ja vaativimman hankkeen kohtalo riippuu lopulta siitä, osaavatko astronautit kasvattaa perunaa.

Jos perunan matka viekin tulevaisuudessa Marsiin, sen alkukoti on tukevasti Andien kamaralla. Perunan kantalajit kasvavat siellä luonnonvaraisina: satoja epämääräisen ja mitättömän näköisiä kasveja, joilla ei juuri ole arvoa ihmisravintona. Lehdet ovat syömäkelvottomia, koska ne ovat täynnä myrkyllisiä glykoalkaloideja. Useimmissa lajeissa myös mukulat ovat myrkyllisiä ja sitä paitsi pieniä. On siis vaikea kuvitella, miten kukaan on alun perin kiinnostunut niiden hyödyntämisestä. Näin on kuitenkin täytynyt tapahtua, ja arkeologiset todisteet osoittavat, että prosessi, jonka tuloksena lopulta syntyi viljelyyn sopivia syömäkelpoisia perunoita, sai alkunsa yli 8 000 vuotta sitten. Andeilla on sittemmin viljelty satoja syötäviä perunalajikkeita ja käytössä on yli tuhat nimeä erilaisille vakituisesti viljelyssä oleville perunoille, jotka eroavat toisistaan satoisuudeltaan, maultaan, kylmänsiedoltaan, taudin- ja tuholaiskestävyydeltään sekä varastointiominaisuuksiltaan. Nimien joukossa on paljon synonyymejä, mutta yleisen käsityksen mukaan Andeilla viljellään vähintään neljääsataa lajiketta.

Lajikkeet jakautuvat karkeasti kolmeen ryhmään, joista kukin kasvaa parhaiten tietyllä korkeudella. Papa maway -nimiset lajikkeet antavat hyvän sadon 3 000—3 500 metrin korkeudessa merenpinnasta, missä sadetta tulee sopivasti ja lämpötila on miellyttävä. Kylmää paremmin sietäviä papa puna -lajikkeita viljellään 3 500—4 000 metrin korkeudessa, kun taas yli 4 000 metrissä menestyvät vain pakkasenkestävät papa ruki -lajikkeet.

Missään perheessä ei viljellä kaikkia neljääsataa perunalajiketta, vaan yleensä kukin perhe valitsee 30—50 paikallisen lajikkeen joukosta mieleisensä. Jokaisella viljelijällä on vankat mielipiteet siitä, mikä lajike tuottaa missäkin oloissa suurimman sadon, mikä kestää parhaiten pakkasta ja tauteja, mikä säilyy pisimpään, valmistuu helpoimmin ruoaksi ja on parhaan makuinen. Peruna kuuluu niin erottamattomasti Andien ihmisten elämään, että miltei jokainen aikuinen (ja moni lapsikin) voi valita perheen varastosta summassa 25 erilaista perunaa ja kertoa kunkin nimen ja ominaisuudet. Tehtävä ei ole aivan niin vaikea kuin voisi luulla, sillä maatiaisperunat (joiksi tällaisia perunoita yleensä kutsutaan) eivät muistuta juurikaan meidän tuntemiamme perunoita vaan eroavat toisistaan huomattavasti sekä muodoltaan että väriltään. Jotkut ovat pitkiä ja kapeita, toiset taas lyhyitä ja paksuja. On kartiomaista, pyöreää, munuaisen muotoista, kierteistä ja jopa haitarimaista. Väri vaihtelee mustasta valkoiseen, ja edustettuna ovat kaikki punaisen, keltaisen ja sinisen sävyt. Myös kuvioissa löytyy niin täplää, raitaa, läiskää, rengasta kuin pienen pientä pistettä.

Kun korkealla Perun Andeilla sijaitsevasta Huancayosta lähtenyt tie teki jyrkän mutkan ja alkoi laskeutua alempana laaksossa sijaitsevaan Huancavelican kaupunkiin, jouduimme keskelle tietyömaata. Melu jäi kuitenkin pian taakse, kun jatkoimme pienempää tietä ylämäkeen kohti hajanaisten peltojen ja asumusten muodostamaa Villa Hermosaa. Kuljimme poikki lampaiden kaluaman niityn, ohitimme olkapäähän asti ulottuvan kaurapellon ja ylitimme matalia kivimuureja, jotka eivät vaikuttaneet niinkään varsinaisilta aidoilta kuin röykkiöiltä, joihin kivet oli kasattu peltoja raivattaessa. Nousu oli jyrkkä, ja henki kulki raskaasti niillä meistä, jotka eivät olleet tottuneet moisiin voimainponnistuksiin yli 3 500 metrin korkeudessa. Marlene kuitenkin jutteli koko matkan Armando Ramosin kanssa hiljaisella äänellä ketsuaksi ja kyseli kertomansa mukaan Ramosin perheen ja seudun kuulumisia. Elettiin toukokuun loppua eli perunannostoaikaa, ja Marlene oli tullut keräämään tietoja sadosta tutkimukseen, jossa selvitettiin perunan asemaa pienituloisissa yhteisöissä. Tutkimuksen tekijänä oli Kansainvälinen perunainstituutti (Centro Internacional de Papa, CIP), kansainvälisesti rahoitettu riippumaton tutkimuslaitos, joka perustettiin vuonna 1971 parantamaan ruokaturvaa ja vähentämään köyhyyttä kehitysmaissa. Instituutin keskuspaikka sijaitsee Limassa, ja sillä on suuri tutkimus- ja koeasema Huancayossa. Kyseinen tutkimus edisti samalla CIP:n pyrkimyksiä vaalia perunan geenivaroja sen synnyinseuduilla Andien vuoristossa.

Armando johdatti meidät kotipihaansa, jossa avoimen pihamaan ympärillä oli kolme hevosenkengän muotoon ryhmiteltyä rakennusta. Oikealla seisoi matala olkikattoinen savimökki, keskellä suurempi auringossa kuivatusta savitiilestä tehty tiilikattoinen rakennus ja vasemmalla samasta aineesta rakennettu kaksikerroksinen talo, jossa oli aaltopeltikatto. Näky sai pohtimaan, mahtoiko kattomateriaalien muutos kuvastella perheen varallisuuden kasvua. Ei, vastasi 29-vuotias Armando. Kaksikerroksinen talo oli täytynyt rakentaa lisätilan saamiseksi hänen mennessään naimisiin jokunen vuosi aiemmin. Muut olivat seisseet siinä jo ennestään. Tiilikattoinen rakennus toimi kuulemma varastona ja olkikattoinen keittiönä. Hän ohjasi meidät jälkimmäiseen.

Mökissä ei ollut ikkunoita, ja kun valoa pääsi sisään vain ovesta, sisempänä vallitsi hämärä. Huoneen takaosan täytti tulisija, jonka ääressä istui Armandon 22-vuotias vaimo Aidé imettämässä nuorinta heidän kolmesta lapsestaan. Hänen kasvoilleen osunut valo teki ihon kuparinhohtoiseksi, kun taas mustat hiukset ja vaatteet sulautuivat tummaan taustaan. Kahta seinää reunustivat säkeillä ja lampaantaljoilla peitetyt penkit. Istuuduimme niille, ja Armando piteli tytärtään sillä aikaa kun Aidé tarjoili kupeissa lihamuhennosta ja laittoi kiertämään kulhollisen maatiaisperunoita. Ne olivat uusi tuttavuus vierailijoille, jotka eivät olleet tottuneet niin vaihtelevan värisiin ja muotoisiin perunoihin syvine silmineen. Kuoriminen tuotti lieviä vaikeuksia, mutta maku oli poikkeuksetta hyvä.

Armando selitti, että sato oli sinä vuonna myöhässä koko seudulla eivätkä hänen perunansa olleet vielä nostokunnossa. Sen sijaan Armandon isän pari viikkoa muita aiemmin istuttamalla pellolla perunat olivat jo valmiita, ja hän odotteli meitä. Kuljimme jonkin matkaa samalla korkeudella pitkin vuoren kuvetta ja ohitimme kuopat, joissa savea ja olkia oli sekoitettu Armandon taloon käytettyjä savitiiliä varten. Ohitimme puidulla kaurapellolla laiduntavan hevosen, joka yritti hirnahdellen tavoittaa juuri ja juuri ulottumattomissaan olevia viljalyhteitä. Näimme myös lähteen ja upean kirkasvetisen lammikon, josta Ramosit saivat talousvetensä. Sitten olimmekin jo pellolla, jolla 60-vuotias Juan Ramos, vuotta nuorempi vaimo Sofia ja koko joukko heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan olivat nostamassa perunaa.

Juan oli istuttanut marraskuun alkupuolella talonsa takana olevalle pellolle 50—60:tä eri perunalajiketta. Vuodenaikaan nähden poikkeukselliset pakkaset olivat vahingoittaneet taimia kasvun alkuvaiheessa, mutta ne olivat toipuneet. Juanin mukaan tämä johtui joukossa olevista pitkävartisista lajikkeista, jotka sietivät pakkasta ja suojasivat arempia lajikkeita taipuessaan niiden ylle. Pellolla oli vain 20 penkkiriviä, joilla oli pituutta parikymmentä metriä, mutta kun seudun keskimääräiset hehtaarisadot olivat 5—6 tonnia, Juan sukulaisineen saattoi olettaa nostavansa iltaan mennessä noin 2 tonnia perunaa. He eivät tosin puhuneet pintaaloista, painoista eivätkä keskisadoista. Satoa arvioitiin kouriintuntuvammin. Juan oli tyytyväinen mukuloihin, joita maasta paljastui joukon heilutellessa ayachojaan (lyhytvartinen kuokka, jonka terä on lehden muotoinen). Sato olisi voinut olla paljon huonompikin. Kukkulan toisella puolella asuvilla naapureilla mukulat olivat kuin lampaan papanoita, hän sanoi ilkikurisesti nauraen. Mutta katsokaas näitä: suuria kuin sonnin cojonet!

Juan oli kaivanut penkistä viiden metrin matkalta peräti kahtatoista perunalajiketta. Hän kertoi meille niiden paikalliset ketsuankieliset nimet, jotka liittyivät poikkeuksetta mukulan väriin tai muotoon. Tässä esimerkkejä: Waka qallu (lehmän kieli), Quwi sullu (marsun sikiö), Puka pepino (punainen kurkku) ja Papa Ilunchuy waqachi (peruna, joka on niin vaikea kuoria, että se saa tuoreen morsiamen kyyneliin). Hän halkaisi muutaman mukulan näyttääkseen, miten punainen malto joissain perunoissa oli. Suurim20 man vaikutuksen tekivät kuitenkin hänen kätensä: parkkiintuneet työihmisen kourat paksuine, vääntyneine kynsineen. Juuri sellaisiin käsiin Vincent van Gogh tutustui vuonna 1885 maalatessaan tauluaan Perunansyöjät.