Näyttelijä Kari Väänänen kertoo paskatarinansa Paskapokkarissa:

Olimme kuvanneet Mika Kaurismäen Helsinki Napoli All Night Long -elokuvaa Berliinissä useita kuukausia. Vihdoinkin tuli kotiinlähdön aika ja siinä oli tietenkin otettu vähän lähtökaljaa edellisenä iltana. Aamulla kunto oli sellainen, että ne eivät ottaneet minua lentokoneeseen siellä Berliinin kentällä.

Menin takaisin kaupunkiin lepuuttamaan voimia, että voisin yrittää paremmalla onnella iltapäiväkoneeseen. Pääsin sille lennolle mukaan. Istuuduttuani tajusin, että täällä haisee paska. Siihen tuli saksalainen rouva viereen kolmen penkin päähän ja nyökkäsin sille kohteliaasti, että "es dunkelt hier", joka tarkoittaa tietenkin, että täällä pimenee, vaikka piti sanoa, että täällä haisee.

Silloin Berliinin muurin aikaan oli välilasku Hampurissa ja siellä piti odottaa Finnairin konetta. Otin Hampurin kentän baarissa yhden virkistävän. Tajusin, että paska haisee edelleen. Se ei siis ollut siellä koneessa vaan hyvin todennäköisesti seurasi minua.

Pikkaisen rupesin siinä krapulassa hikoilemaan. Menin vessaan ja haistelin, että missä se voi olla. Heitin jopa kalsarit pönttöön, katsoin kengänpohjat ja laukunkin tutkin ympäriinsä. Silti se haisi edelleen.

Nousin Helsingin koneeseen ja olin entistä varmempi, että paska haisee ja se olen minä joka haisen ja haju voimistuu koko ajan. Viereeni tuli kaveri, joka nyökkäsi kohteliaasti tervehdyksen. Se kääntyi kuitenkin saman tien pois eikä puhunut mitään. Heti kun kone oli ilmassa, se sanoi menevänsä tupakalle eikä tullut koskaan takaisin.

Ihmiset rupesivat vaihtamaan paikkoja kauemmaksi, ja lopulta istuin yksinäni koneen perässä, lentoemännät mulkoilivat eivätkä edes tarjoilleet minulle mitään. Sanoin lentoemännälle, että olen helvetin pahoillani, se olen minä joka haisen, mutta en tiedä missä se paska on. Se vain mulkaisi ja lähti pois. En edes uskaltanut lähteä vessaan kun pelkäsin, että saastutan koko koneen.

Paniikkikrapula nousi entisestään. Hiki valui ja lento oli hirveä. Pikkulapset nousivat penkkien takaa katsomaan ja osoittelivat sormella, että se on tuo setä joka haisee. Lapsilla oli kilpailu, kuka uskaltaa mennä lähimmäksi. Sitten ne juoksivat nenäänsä pidellen pois. Ihmiset kulkivat nenäliina kasvojen edessä ohitseni. Mieli alkoi järkkyä. Koko kone tiesi, että se on näyttelijä Väänänen joka siellä haisee. Se oli Finnairin kone suomalaisia täynnä.

Yhdessä vaiheessa huomasin, että ne pukkasivat raitista ilmaa koneen keulasta. Lisäsivät ilmanvaihtoon kierroksia. Kapteenikin siis tiesi, että siellä on näyttelijäpoika joka haisee paskalle. Hautasin kasvoni, peitin naamani takilla. Noiduin mielessäni. Minä tiedän että se olen minä, antakaa anteeksi, en voi tehdä sille mitään kun en tiedä missä se on!

Laskeuduttiin vihdoinkin Helsinkiin sen kauhean matkan jälkeen. Homma ei ollut kuitenkaan ohi. Jouduimme odottamaan kuumassa koneessa parikymmentä minuuttia, ennen kuin pääsimme ulos. Olin yksin siellä koneen takaosassa ja lentoemännätkään eivät suostuneet tulemaan sinne. Kaikki muut ihmiset olivat pakkautuneet koneen etuosaan, minä seisoin siellä takana ja häpesin. Herranjumala että minä häpesin. Se olen minä. Minä haisen paskalle, se olen nimenomaan minä joka haisen paskalle.

Pääsin koneesta ulos ja ryntäsin vessaan. Riisuin itseni täysin alasti ja tutkin jokaisen neliösentin vaatteista. Tutkin laukun uudelleen. Tutkin ja haistelin joka puolelta. Otin kengät jalasta, ja silloin se syyllinen paljastui. Buutsissa on se korkea kanta. Siihen lestin ja kannan väliin jää kolmiomainen tila. Paska oli siinä.

Olin astunut Berliinin kämppäni edustalla olevalla pienellä viherkaistaleella tuoreeseen koiranpaskaan. Tuore koiranpaska lämpimässä lentokoneessa, sehän käy siellä se sonta. Se oli sen verran pyyhkiytynyt sileäksi, että sitä ei huomannut. Pesin kenkiä oikein huolella siinä vessassa. Haju oli pinttynyt. Taksikuski avasi saman tien ikkunan eikä puhunut mitään. Menin kotiin ja silloinen avovaimoni sanoi: "Oi kulta ihanaa kun tulit...Voi helvetti nyt kylpyyn, sä haiset paskalle."

Se oli ihan hirveä reissu, elämäni hirvein paskareissu. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Silloin ei naurattanut yhtään, mutta jälkeenpäin olen kertonut kavereille. Se oli pakko purkaa se trauma ulos. Me olemme ihmisiä. Näin meille voi käydä.

Mielenkiintoisintahan siinä on se tarina siellä takana. Se hetki kun se berliiniläinen koirantaluttaja on lähtenyt puudelinsa kanssa ulos. Koira on paskantanut onnellisena aurinkoiseen puistoon autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan tragediasta satojen kilometrien päässä.