Tekstinäyte

Heräsin joskus se mielessäni. Ja häpesin, että ajattelin sitä. Että ajattelin sitä enkä jotain muuta, tärkeämpää. Mutta halusin kovin mielelläni tavoittaa heidät. Sinne minä olin tullut, pussukoineni ja pahvilaatikoineni, pienen muuttokuormani kanssa, kaikki mahtui autoon. Olin lähtenyt ajamaan reilu viikko Kristianen hautajaisten jälkeen.
Löysin netistä vapaan kappalaisenpaikan ja soitin, faksasin paperit. Paikka oli ollut auki monta kertaa, muita hakijoita ei ollut. Pari päivää myöhemmin asia oli ratkaistu. Pakkasin ja lähdin, Etelä-Saksasta asti tänne pohjoiseen.
Pohjois-Suomen mäntymetsien halki ajaminen vei vuorokauden, saavuin rajalle, ajoin joen vartta, tunturin yli ja toiselle puolelle kohti vuonoa. Minulla oli ollut kotiinpaluun tunne, kun seurasin vuonon kaarteita kylään päin. Vaikken ollut käynytkään täällä aiemmin. Tunsin tulevani kotimaisemiin, kotiin suureen aukeuteen, jonka olin kuvitellut ja nähnyt mielessäni. Halusin tänne.
Siksi se saarna, siksi kotiinpaluusta kertovat sanat. Sillä se oli minun kertomukseni, jonka halusin olevan meidän, minun kokemukseni, jonka halusin jakaa, antaa, jotta se muodostaisi jonkinlaisen yhteisen pohjan. Halusin sitä vahvasti, halusin sitä, halusin ja halusin. Päästä paikkaan, jossa voisin sanoa me, paikkaan jossa se ylipäätään olisi mahdollista.
Ja sitten minä pilasin sen. Heti alkuunsa. Pilasin sen, mitä kaikkein eniten halusin ja toivoin. Kerran toisensa jälkeen. Minusta huokui jotain, mikä pilasi, sitä levisi minusta ja sotki, työnsi kaikki muut sivuun.
Kun tulin sinä päivänä kotiin kirkosta, ripustin Kristianen huivin kaapin perukoille. En enää käyttänyt sitä.