Lautta Styksin yli
Kuuluu kaukaisen sumutorven ääni ja askelten kopinaa huojuvaa terästä vasten. Eli avaa silmänsä. Hän tajuaa olevansa lautan autokannella: ruosteen tahrimat metalliseinät sulkevat näkymän hänen kummallakin puolellaan, oviliuska on hänen takanaan, ja ketjut kulkevat sen molemmin puolin väkipyöriltä teleille, joiden varassa liuska avautuu ajorampiksi. Taivas on painostavan harmaa, muodoton hiili- ja kalkkikasa piirtyy vasemmalla sateessa.
Autokannella ei ole ajoneuvoja, vain joukko outoja matkustajia, ryhmä kaikenikäisiä ja -rotuisia miehiä, naisia ja lapsia, joilla on erilaisia vaatteita – pukuja ja pyjamia, iltapukuja ja taisteluvarusteita. Suurin osa heistä seisoo kiusaantuneen näköisenä, tuijottaa ympärilleen levottomasti kuin metsään eksynyt ja on liian hämmentynyt kysyäkseen, mitä vittua on tekeillä ja miten on päätynyt tänne. Mutta kun muutama joukosta alkaa nyyhkyttää ja rukoilla, muut alkavat mumista kysymyksiä lähellään seisoville: Onko tämä unta?
Eli koskettaa repeytynyttä, ruskeaa takkiaan, vain vaatteen ulointa pintaa. Se on edelleen sateen jäljiltä märkä ja valuu vettä. Hän ei muista maahan iskeytymistä, se tapahtui niin äkillisesti, sitä ei ehtinyt tuntea, mutta hän tietää, mitä hänelle on tapahtunut, ja hän arvelee sen saman tapahtuneen heille kaikille. Kenenkään ei tarvitse kertoa sitä hänelle: Tämä ei ole unta. Tämä on kuolema.
#
Seven puskee väkijoukon läpi. Tämä on vitun sekopäistä. Tämä on jotain vitun muistinmenetyspaskaa. Hän ei tiedä, miten monta päivää, viikkoa tai kuukautta hän on menettänyt sen jälkeen kun pääsi jollakin ilveellä pois varastosta, mutta hänellä ei ole asetta, ja mitä tämä… vitun sirkus onkin, hän ei halua olla täällä. Hän ohittaa vanhan miehen, jolla on jalassaan pelkät bokserit, kiertää pikkutytön, jolla on luisteluasu ja saappaat kaulassa ja suuntaa ylemmille kansille johtaville metalliportaille. Hän vilkuilee muita matkustajia portaita noustessaan, etsii vastauksia mielensä perukoilta. Mitä vittua he tekevät täällä pukeutuneina kuin… jonkin katastrofin alta paenneet? Missä vitussa täällä on?
Alakannen yläpuolella sijaitsevalla kävelykannella on lisää matkustajia, he ovat pukeutuneet yhtä mielipuolisesti kuin alakannen väki ja erottuvat hyvin odotustilan ikkunoiden läpi. Mutta hänen katseensa on kiinnittynyt tyyrpuurin puolelle. Reelingin takana, talvessa väreilevän joen rannalla matalla roikkuvien pilvien ja usvan keskellä, erottuu Manhattania muistuttava siluetti, mutta rosoinen ja nuhjuinen, ikään kuin pilvenpiirtäjäkaupungin jokainen ikkuna olisi rikottu, ikään kuin jokaista rakennusta olisi pommitettu ja rusikoitu ja jokaisen rakennuksen pinta tuhrittu mudalla ja tuhkalla.
– Pyhä vittu, Seven sanoo.
#
Belle antaa matkustamotilaan johtavan oven heilahtaa kiinni takanaan ja astuu tyyrpuurin puoleiselle kävelykannelle. Musta pantteri -tyyliin pukeutunut leveäharteinen korsto ei muminasta ja kiroilusta päätellen tiedä sen enempää kuin hän, mutta mies on ensimmäinen hänen näkemänsä matkustaja, joka ei vain toljota typerästi outoa ympäristöä.
– Missä olemme? Belle kysyy. – Tiedätkö, mitä on tekeillä?
Mies vaivautuu tuskin vilkaisemaan häntä. Korsto saattaa pudistaa päätään ennen kuin suuntaa hänestä poispäin kohti lautan keulaa.
– Vitun hyvää jatkoa sinullekin, Belle kähisee.
Hän lähtee toiseen suuntaan, väistää tanssiaispukuun pukeutunutta vanhaa naista ja vilkaisee muita autokannella haahuilevia kummajaisia. Hän katsoo paapuurin puoleisia portaita ylemmälle kannelle raahustavaa kulkuria ja reelingin takana avautuvaa näkymää. Hän pysähtyy. Paapuurin puolella olevalla pienellä saarella seisoo vihertävän harmaa, jättimäinen patsas, jolla on päällään kreikkalainen kaapu ja päässään piikkikärkinen kruunu. Patsaan oikeassa kädessä on miekka ja vasemmassa vaaka, silmillä on side.
– Oikeuden hengetär, vanha nainen sanoo hänen takaansa.
– Missä vitussa me olemme? Belle kysyy.
Vanha nainen käkättää hullun kiilto silmissään.
– Tiedät kyllä missä olemme, kultaseni. Älä väitä, ettet tiedä.
Belle perääntyy akan luota paapuurin puoleiselle kävelykannelle.
– Tiedät, minne olemme menossa. Tiedät kyllä.
Hän osoittaa Bellen ohi, eikä Belle voi olla kääntymättä vilkaisemaan vielä kerran oikeuden hengettären patsasta, sitten hän näkee, mitä edessä leijuvan usvan keskeltä on tulossa näkyviin.
– Ei, hän sanoo. – Ei.
#
Matthew hytisee puupenkillä päällään pelkkä vihreä leikkaussalipeite, joka on tahriintunut hänen omasta verestään. Hän ei kiinnitä huomiota muihin matkustajiin, jotka istuvat avokattoisessa matkustamossa tai seisovat reelingin äärellä katsomassa patsasta lautan toisella ja kaupunkia sen toisella puolella. Hän tuijottaa eteensä sormet puupintaa vasten kuin tukisi itseään, aivan kuin ilman otetta jostakin tukevasta hän voisi… pudota pois maailmasta. Ehkä niin on jo käynyt. Harmaa joki lautan alla näyttää sekin epätodelliselta, se on yhtä paljon usvaa kuin vettä.
Tämä ei voi olla totta. Näin ei voi tapahtua.
Saari hänen edessään on nyt lähellä, niin lähellä, että hän näkee harmaa-asuiset vartijat palatsin kokoisen punatiilirakennuksen edessä, niin lähellä, että hän erottaa koukeroisen goottilaisen kirjoituksen rautaportissa sataman suulla, kun portin puoliskot avautuvat lautan tieltä. He ovat niin lähellä, että hän erottaa sanat. Ensi alkuun hän oli hätääntynyt yrittäessään lukea sanat kaukaa: hetken hän oli ollut varma, että portissa lukee ”Arbeit macht frei”. Mutta nyt, lautan lipuessa portin läpi, koneiden rämistessä ja vaihtaessa peruutusvaihteelle ja rautaporttien lipuessa hitaasti kiinni verkkaisen kumeasti kolahtaen, hän tietää, että sanojen viesti on yhtä hyytävä kuin keskitysleirillä.
Saat kaiken toivon heittää.