1

Hän istui sängynreunalla ja tuijotti polviaan. Niiden kalpeaa, kireää ihoa, ja ne tulisivat aina olemaan hänen!
(Älä itke, älä itke!)
Hän räväytti silmäluomensa kokonaan auki, mutta kyyneleet kihosivat yhä, kerääntyivät yhteen ja väreilivät kuin karehtiva vedenpinta. Hän näki polvensa kaukana alapuolellaan sellaisina kuin ne olivat olleet kauan, kauan sitten, ja hän näki itsensä laihana, pienenä tyttönä, ja hän paleli. Hän muisti hameen, joka oli ruudullinen ja jossa oli henkselit:
Ei.
Ei hän voinut muistaa olkainhametta.
Hän oli ollut silloin kolmevuotias ja istunut tädin talon rappusilla. Hänen jalkojaan oli palellut ja hän oli vetänyt niiden suojaksi hameen puuvillakangasta.
Oli ollut kesäinen iltapäivä ja joku oli laskenut hänen päähänsä nahistuneen valkosipulikranssin. Hänestä oli tuntunut, että kranssi valuu alas, ja hän oli tuntenut syyllisyyttä siitä, ettei ollut saanut sitä pysymään paikoillaan. Hän ei ollut uskaltanut edes hengittää.
Kuva valokuva-albumissa.
Kyllä. Niin se oli.

Koira tuli viereen kylmän kuononsa kanssa. Mene nukkumaan, vanha tyttö!
Ei.
Ei koira tullut, eikä tulisikaan. Salin nurkassa ollut viltti oli heitetty pois, ja äiti oli siivonnut maanisesti. Monika huomasi hänen itkevän. Äiti puhui heinänuhasta.
(Älä itke, älä itke.)
Äiti oli kulkenut talossa edestakaisin pölynimurin ja märkien rättien kanssa, ja pesuaineen haju levisi huoneisiin, aina alas kellariin asti.
Aivan kuin hän olisi voimakkaan fyysisen rasituksen avulla käsitellyt raskasta ja odottamatonta ikävää. Aivan kuin hän olisi yrittänyt hyvittää rikosta.
Hänen vuokseen heillä ei enää voinut olla koiraa.

Se kuva.
Äiti piteli kameraa, ja Monika hymyili laimeasti ja alistuneesti. Äiti oli myös ommellut ruudullisen hameen, pukenut hänet ja puhdistanut korvat pyyhkeen nurkalla.
Kädet lepäsivät polvien päällä, mutta heti kun kuva oli otettu, ne nousivat ja alkoivat repiä kangasta alemmas. Monika istui tuttujen rappusten toiseksi ylimmällä rapulla, ja ylin rappu toimitti selkänojan virkaa. Rappusten nurkassa oli pölyä ja pieniä tikkuja.
Täti tuli paikalle kapeine suineen: Yvonne vie sinut puistoon.
Yvonne oli Monikan serkku. Hän oli pari vuotta vanhempi, tarpeeksi vanha pitääkseen isosiskona olemisesta.

Isä sanoi:
”Koiran on lähdettävä!”
Isä sanoi sen lyhyesti ja monotonisesti ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Monika näki hänen lävitseen, hänen sielunsa sopukoihin. Sisimmässään hän ajatteli toisin, vaikka olikin torjunut sen.
Isä oli mies, ja hänen oli saatava sanoa viimeinen sana.
Monika näki toiset sanat ja sen, miten ne surkuttelivat ja voivottelivat tilannetta.
”Meidän on luovuttava Lejasta... Emme voi pitää sitä enää... tai muutakaan eläintä, jolla on turkki... Se on äidille liian ikävää... Hän sairastuu... saa astman.”
Jankuttavia kuluneita sanoja.
(Ast-ma. Ast-ma-mma.)
Sanat tulivat suusta kuitenkin ankarina:
”Koiran on lähdettävä!”
Isä sanoi löytäneensä Lejalle kodin Södertäljestä. Kodin, jossa rakastettiin koiria ja jossa oli aina haaveiltu juuri tällaisesta koirasta, jolla on harmaat lurpallaan olevat korvat.
Lejan korvat, sen pehmeän silkkiset luppakorvat, leuan pikkukarvat, kun se laittoi pään polvelle, käden tökkiminen kuonolla, kun se halusi jonkun lopettavan lukemisen tai kun se halusi leikkiä.

Monika ei lähtenyt Södertäljeen. Niin, tai hän kyllä lähti mukaan, istui takapenkillä käsi kankeasti koiran ympärillä, mutta Botkyrkanin tienoilla hän alkoi voida pahoin ja pyysi isää pysäyttämään auton. He ajoivat vanhan Södertäljen reitin kautta, koska se oli aito ja alkuperäinen eikä niin hengetön kuin uusi. Ilmeisesti isä ajatteli, että se sopi paremmin tällaisen asian hoitamiseen.
Monika sanoi haluavansa odottaa Botkyrkanissa sillä aikaa, kun isä tekisi sen mitä oli tehtävä. Isä ei pistänyt vastaan.
Monikalla oli jalassa lämpimät kengät ja hän marssi lumikinoksessa edestakaisin yli tunnin ajan. Sanat löivät tahtia kuin mantra: Alas Södertälje! Se on ihan pöljä! Monika ymmärsi, että se kuulosti väärältä, mutta hän ei jaksanut välittää.
Oli jo alkanut hämärtää, kun valkoinen Volvo tuli takaisin. Pienet, pistelevät lumihippuset saivat Monikan silmät vetistämään. Hän käänsi kasvonsa taivasta kohti ja huusi, se oli ikään kuin kesken kaiken poikki leikattu huudahdus, ei sen enempää.
Volvo liukui hänen viereensä. Isä avasi oven, ojentautui matkustajan etuistuimen yli ja tuskaili lukon kanssa.
Monikan kynsinauhaan koski.
”Onko sinulla kylmä?” isä kysyi.
”Ei.”
”Lejan kanssa meni joka tapauksessa hyvin. Jos siis haluat tietää. Se tuntui heti viihtyvän uusien omistajiensa kanssa.”
”Jaa.”
”Heillä oli vielä tallessa kaikki edellisen koiran tavaratkin. Leja meni ja haisteli niitä, ja sitten se löysi pinkin muovilelun, sellaisen vinkulelun. Leja otti sen ja kantoi koriinsa. Se meni makaamaan siihen niin kuin olisi aina asunutkin talossa.”
Monika istui hiljaa. Hän otti hansikkaat käsistään ja painoi kämmenet reisiään vasten. Isä sääti tuuletinta, ja ihana ujeltava lämpö virtasi Monikaa vasten jossain lattian rajassa.
”Monika”, isä sanoi anteeksi pyydellen.
Monika laittoi huulet törölleen ja yritti viheltää, mutta hän ei saanut aikaiseksi juuri mitään ääntä, vain vaimeaa pihinää.
Isä korotti ääntään:
”Et sinä ole ainoa, jolla on koiraa ikävä! Kotona on kaikkien mielestä nyt tyhjää ja outoa. Äiti on sitä mieltä, niin kuin minäkin. Meistä tuntuu samalta kuin sinustakin, ja sinä tiedät, että meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tiedät sen vallan hyvin, ei tarvitse tehdä asioista entistäkin vaikeampia, niin... meitä rankaisemalla. Eihän Leja ole kuollut, ei meidän tarvinnut antaa sille piikkiä tai mitään sellaista. Voimme käydä katsomassa Lejaa aina kun haluamme, he sanoivat, että olemme aina tervetulleita. Lejan on hyvä olla Lundgreneilla, heillä vaikutti olevan kokemusta koirista. Kyllä sen huomasi. Leja tuntui heti viihtyvän siellä.”
Monika liikutti hieman päätään, joka näytti lepäävän pitkän ja ohuen varren päässä löysästi niin, että se saattaisi irrota koska hyvänsä. He kääntyivät ylös E4:lle ja moottori ärjyi kuin suuri villipeto, joka on juuri loikkaamaisillaan kimppuun. Se oli ehkä leijona. Tai ilves. Hän oli nähnyt Skansenilla ilveksen, jonka toinen silmä oli ollut kalvon peitossa aivan kuin ilves olisi ollut sairas tai haavoittunut. Tämä oli tapahtunut alakoulussa, ja vierailun jälkeen opettaja oli laittanut heidät piirtämään asioista, joita he muistivat vierailusta. Monika oli purskahtanut itkuun, ja hän oli itkenyt vihaisuuttaan, koska hänen päässään olleet mielikuvat eivät olleet suostuneet piirtymään valkoiselle paperille.
Kun opettaja tuli hänen luokseen, Monika väitti että hänen mahaansa sattuu.

Ruuhka-aika oli alkanut, ja isä tuuppaisi Monikaa leikkisästi.
”Monsku-Tonsku, veikö kissa kielen?”
Ei ollut Monikan isän tapaista käyttää hellittelynimeä eikä hän tehnyt sitä kovinkaan usein. Kun hän teki niin, se merkitsi alistumista. Aivan kuten koirilla, jotka heittäytyvät selälleen ja paljastavat kaulansa. Monika ei pitänyt erityisemmin myöskään vanhasta hellittelynimestään, joka muistutti ajoista, jolloin hän oli liian pieni omatakseen omaa tahtoa. Ei edes sisimmässään, jonne kukaan muu ei päässyt.
Monika kohautti olkiaan.
”Äidin takia... Hän ei saa missään nimessä saada sellaista käsitystä, että kannat kaunaa tästä Lejan tapauksesta. Ymmärrätkö? Että tavallaan pidät tätä hänen syynään. Eihän hän voi mitään sille, että tuli allergiseksi.”
”Enhän minä niin ole väittänytkään!” Puhe kiertyi hänestä ulos rumalla ja vieraalla äänellä. ”En todellakaan... ole koskaan väittänyt niin!”
Isä pälyili taustapeiliä ja valmistautui ohittamaan.
”Sellainenkin ihminen, jolla ei nyt ole astmaa, voi sairastua siihen myöhemmin altistuttuaan allergeeneille.”
Isä puhui nyt lääkäriäänellään, joka muistutti tuhkarokkopäivistä ja sikotaudista, kaikista niistä kerroista, kun Monika oli kompastunut ja saanut kehoonsa haavoja ja paukamia, isän kylmät, nopeat kädet, ilman hellittelyä.
”Eläinten turkissa on allergeeneja, jos sallit, että käytän sellaista sanaa. Ja kokolattiamatoissa.”
Monikan molemmat vanhemmat olivat lääkäreitä. Isällä oli kotona vastaanotto. Hän oli harkinnut sitä pitkään, sillä huvilalle oli suhteellisen hankalaa päästä. Hässelby Strandin bussi ei koukannut koskaan pienempien katujen kautta Mälarenia kohti, ja huvilalle päästäkseen oli käveltävä jonkin verran, mikä olisi saattanut karkottaa vanhempia naisasiakkaita. Toisaalta oli myös ihmisiä, joilla oli varaa tulla taksilla.
He valitsivat vastaanottotilaksi yhden kauneimmista huoneista, sen joka oli ollut aiemmin makuuhuoneena ja jonka ikkunan takana kimmelsi Mälarenin vesi.
Huvilassa oli tiilillä katettu murretunpunainen katto, ja talo oli sisältä huomattavasti suurempi kuin miltä kadulta päin näytti. Tietynlaisella periksi antamattomalla ylväydellä se erottui ympärillään olevista poroporvarillisista tusinahuviloista, jotka olivat ryhmittäytyneet sen molemmin puolin. Muut talot oli rakennettu kauan heidän huvilansa jälkeen, ja useiden vuosien ajan huvila oli ollut alueella ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta se oli ennen kuin Monika ja hänen perheensä olivat muuttaneet taloon. Huvila oli rakennettu hieman alemmas rinteeseen, joka muuttui rantaa kohti mentäessä nurmikentäksi. Rantapenkereellä kasvoi leppiä. Tontilla ei enää kasvanut hedelmäpuita, vaan vain yksi hyvin vanha tammi, jota Monika oli pienenä luullut noidutuksi.
He olivat muuttaneet Hässelbyhyn, kun Monika oli kaksivuotias. Hän ei muistanut muuta kotia.

Joku liikkui huoneessa. Se oli äiti.
”Ei, mutta... oletko jo riisuutunut?”
”Väsyttää.”
”Eihän kello ole vielä edes seitsemää.”
”Ei olekaan.”
Äiti oli kietonut vyötäisilleen essun.
”Ajattelin, että olisimme tehneet vaikka nekkuja.”
”Äiti... en minä nyt oikein.”
”Vähän joulukarkkeja ja muuta. Ostin jo aineksetkin, näin yhtenä päivänä hyviä reseptejä Svenska Dagbladetissa, olisiko ollut torstaina, ja kerrankin muistin leikata ne irti.”
”En minä nyt jaksa...”
Monikan ääni melkein murtui eikä hän halunnut sitä, hän ei halunnut olla heikko. Ei nyt. Ei kotona.
Äidin ylävartalo nyki ja hän jäi seisomaan paikoilleen. Vähän kuin niissä leikeissä, joita he olivat kauan sitten leikkineet koulunpihalla. Siinä tartuttiin toista kädestä ja singottiin vauhtiin. Piti jähmettyä siihen asentoon, johon sattui jäämään, kuin patsas, kunnes sinkoaja kertoi, mitä näki. ”Hämähäkki, jolla ei ole jalkoja.” ”Lemmenkipeä Lisbet Karlsson.” Nauru kiiri asfaltin yli, ja sitten äänestettiin. Se, joka sai eniten ääniä, sai olla seuraava sinkoaja. Monika piti sinkoamisesta, sillä hänellä oli vahvat kädet ja hän tapasi pyörittää muita monta kierrosta ennen kuin päästi irti.
Äidin hiukset harottivat ja hänellä oli huulipunaa, joka oli hieman liian punaista sopiakseen hänelle.
”Monika...” hän sanoi epäselvästi. ”Olen surullinen, suorastaan onneton!”
”Entä sitten, eihän se sinun vikasi ollut!”
”Vika ja vika... Jos en olisi sairastunut, Leja olisi vielä meillä.”
Äiti astui lattialla muutaman askeleen ja tuli sängynreunalle Monikan viereen, mutta ei kuitenkaan koskettanut häntä.
”Ajattelin, että voisimme tehdä nekkuja, joita ottaisimme mukaan jouluaattona.”
”Sanoin jo, että en halua!”
Hänen huoneensa oli kylmä, lähes kliininen. Sen jälkeen, kun Barbara Annille oli käynyt niin kuin kävi, Monika oli repinyt kaikki julisteet ja taulut alas ja sulkeutunut puhtaiden, valkoisten seinien sisään. Yksityiskohdat huimasivat häntä, kuvien ja kaikkien sellaisten asioiden yksityiskohdat, jotka olisivat saaneet hänet ajattelemaan.
Äidin sormet, aina liikkeessä, aina valmiina tekemään monenlaisia askareita, pieniä tai suuria, harvoin aloillaan, ikään kuin hän ei olisi uskaltanut antaa itselleen hetkenkään lepoa, vaan hänen olisi täytynyt jatkuvasti hyvittää tekojaan ja lievittää syyllisyyttään.
”Sinä olet vähän niin kuin... saanut osaksesi tarpeeksi menetyksiä. Sen vain halusin sanoa.”
Monika kääntyi sängynkulmaa kohti: Äiti!
Hän kääntyi sängynkulmaa kohti ja puristi hampaita yhteen niin, että korvissa soi.

Koira oli saanut hänet tulemaan pikkuhiljaa ulos kuorestaan. Oli käynyt aivan niin kuin he olivat ajatelleetkin, vanhemmat. Että hän pehmenisi, lopettaisi hiljaisuuden, tulisi vastaanottavaisemmaksi puheelle ja kosketukselle.
Monika oli istunut ikkunan ääressä kuin muumio, eikä hän ollut useiden päivien aikana avannut suutaan kertaakaan edes yhtä sanaa sanoakseen, ei edes yöllä, kun hän oli laskenut omia henkäyksiään pupillit laajentuneina.
Vanhemmat olivat jättäneet makuuhuoneen oven auki, ja Monika kuuli heidän liikkeensä lakanan alta. Hänen kuulostaan oli tullut niin tarkka viime päivinä, että hän ymmärsi heikointakin supinaa.
Koira oli hankittu, jotta se olisi rikkonut Monikan psykoosinomaisen tilan, johon hän oli liukunut Barbara Annin kuoleman jälkeen. Se, mitä Barbara Annille tapahtui, oli liian raskasta ja sairasta ja vaarallista, jotta sen olisi voinut vain antaa olla.