Puhelin alkoi piristä Hygienian ja jätehuollon laitoksella hieman ennen viittä iltapäivällä. Jotain sotkuista alhaalla reunatasanteella, ehkä putoaja jostain Nelosessa kurottuvasta rakennuksesta, kenties jopa Circuit Citystä saakka. Keskuksenhoitaja kääntyi katsomaan seinäkarttaa, tutki neulanpään kokoisia valopisteitä ja löysi siivousauton tarpeeksi läheltä tapahtumapaikkaa. Se oli eräs kokeneemmista porukoista, hänelle tuttuja miehiä. Hän nosti mustan luurin ja väänsi numerot, veti henkoset tupakastaan samalla kun vaihdepöytä kalahteli ja hurisi.

”Kolme nolla seitsemän.”

”Sinulle olisi tarjolla liiska, Cultel. Jotain reunatasanteella, vähän matkaa vesivoimalasta. Siellä ei ole paljon mitään muuta, joten bongaat kohteen varmaan helposti. Mene huoltotunneliin Seitsemännen ja Sähköisen kulmassa ja kävele loppumatka. Sinisen renkaan avaimilla sinun pitäisi saada mitkä tahansa kunnalliset lukot auki.”

”Paku on aivan täynnä. Ja työvuoromme loppuu suunnilleen minuutin päästä. Etkö saa ketään muuta hätiin?”

”En näin ruuhka-aikana. Jos jäämme odottelemaan toista pakua, liiska alkaa herättää huomiota ja haista pahalle. Lokit alkavat kiinnostua jo nyt. Sori, Cultel, mutta sinun täytyy kaapia roiskeet kivetykseltä ja tienata vähän ylityökorvauksia.”

”Selvä. Mutta olin tosissani lastistamme. Sinun on paras hommata meille kaveriksi toinen kärry siltä varalta, että joudumme siirtelemään useampiakin kalmoja.”

”Teen voitavani. Soita, kun olet putsannut betonin. Me panemme täällä päässä paperityöt käyntiin.”

”Kuittaan”, Cultel sanoi.

”Ja pitäkää varanne siellä, pojat. Alas on pitkä pudotus, enkä minä halua soittaa Steamvilleen ja sanoa heillekin, että joutuvat puolestaan hoitelemaan pari liiskaa.”

Siivousautossa Cultel sammutti radiopuhelimensa ja ripusti sen takaisin kojelaudan alle. Hän kääntyi katsomaan työpariaan Gerberiä, joka tonki viimeisiä munkinrippeitä paperipussin pohjalta. ”Kuulitko kaiken?”

”Kuulin tarpeeksi.”

”Taas yksi perkeleen tasannekeikka. He tietävät kuinka minä rakastan tasannekeikkoja.”

”Kuten äijä sanoi, pidä mölyt mahassasi ja tienaa vähän ylityökorvauksia.” Gerber haukkasi munkkia ja pyyhki rasvaa suupielistään. ”Kuulostaa hyvältä ainakin minun mielestäni.”

”Se johtuu makeannälästäsi ja kalliiksi käyvistä tyttöystävistäsi.”

”Minulla on tosiaan elämässäni muutakin kuin liiskojen kaapimista kivetyksiltä, Cultel. Sinunkin kannattaisi joskus kokeilla.”

Cultel toimi aina kuskina. Hän murahti jotain halventavaa, työnsi vaihteen silmään ja ohjasi pakun takaisin keskelle huoltoliikennettä. Alkoi todellakin olla ruuhka-aika: Henkilöautot, taksit, bussit ja rekat rullasivat hitaasti yhteen suuntaan puskurit lähes kiinni toisissaan. Kunnallisina kulkuneuvoina niillä oli vapaus poistua tarpeen tullen huoltokaistalta, mutta katujen ja liikennevirran tarkka tuntemus oli tarpeen mikäli halusi välttää ruuhkaan juuttumisen. Cultel arveli aina että hän pystyisi tienaamaan enemmän taksikuskina kuin jätehuollon leivissä, mutta raatojen kuljettamisessa paikasta toiseen oli se hyvä puoli, että yleensä hänen ei tarvinnut jutustella matkustajien kanssa. Gerberiä, jonka nenä oli yleensä työntyneenä munkkipussiin, ei oikeastaan tarvinnut ottaa lukuun.

He saapuivat Seitsemännen ja Sähköisen risteykseen kahdessakymmenessä minuutissa. Huoltotunneliin pääsi kahden rakennuksen välissä olevaa, Spearpointista ulospäin kaartuvaa ramppia pitkin. Sen alapäässä oli yläreunastaan kaareva ristikko-ovi. Cultel irrotti huoltoauton kiskosta ja huristeli alas rinnettä toivoen, että pakussa riittäisi yhä potkua nousta takaisin, kunhan he olisivat lastanneet liiskan kyytiin. Toisesta jäteautosta ei näkynyt vielä merkkiäkään. Hän nappasi siniset avaimet, keräsi varusteensa penkin takaaja poistui ruostekylkisestä pakusta. Gerber otti mukaansa kameran ja järeän poliisimallisen taskulampun.

Kun Cultel aloitteli hommiaan Hygienian ja jätehuollon leivissä, kytät olivat aina olleet ensimmäisenä putoajan luona, jolloin siivousporukan tarvitsi vain tulla kaapimaan jätteet ja pesemään kivetys. Nykyisin kytät eivät kuitenkaan enää ehtineet aina paikalle, joten he antoivat mieluusti Hygienian ja jätehuollon hoitaa liiskat, kunhan kaikki dokumentoitiin ja raportoitiin asianmukaisesti. Jos jutussa vaikutti olevan jotain hämärää, kytät saattoivat aina tulla mukaan myöhemmin. Useimmiten putoajat olivat kuitenkin pelkkiä tapaturmien uhreja. Cultelilla ei ollut mitään syytä olettaa, että tämä kerta olisi mitenkään erilainen.

He astuivat kunnallisesta portista ja kävelivät betoniseinäisessä huoltotunnelissa, jossa oli hämärää ja tunkkaista ja jossa seinien pinnoite kuoriutui monin paikoin. Sadevettä tihkui sisään halkeamista ja kerääntyi tunnelin pohjalle hitaasti virtaavaksi puroksi, joka oli riittävän syvä kastelemaan Cultelin kengät likomäriksi. Tunnelissa lemahti viemärille. Sen toisessa päässä näkyi puoliympyrän muotoinen läiskä indigonsinistä taivasta. Cultel saattoi jo nyt tuntea illan viileän tuulen voimistuvan. Kauempana reunalta, rakennusten ympäröimänä, tuulta ei juuri edes huomannut. Mutta kaupungin laidalla oli aina kylmempää. Hiljaisempaa myös; liikenteen humina, ylös ja alas kaupungin loivaa spiraalia kulkevien raitiovaunujen kalina ja kyttien sireenien ulvonta vaimenivat nopeasti.

Tunnelin toisessa päässä betoni vaihtui Spearpointin alkuperäiseksi rakennusmateriaaliksi. Kukaan ei ollut koskaan vaivautunut antamaan mustalle aineelle nimeä, koska se oli yhtä itsestään selvää kuin ilma. Kieleke alkoi vaakasuorana ja muuttui asteittain jyrkkeneväksi rinteeksi. Cultel katsoi mihin astui. Kaikki tiesivät, että musta aine oli petollista. Ensin se saattoi tuntua vakaalta kuin kallio ja samassa muuttuakin liukkaaksi kuin jää.

Gerber heilautti lamppunsa valokeilan alas rinnettä. ”Tuolla on pokamme.”

”Näen sen.”

He hivuttautuivat lähemmäksi, kävelivät sivusuuntaan jyrkentyvää kallistuskulmaa valiten jalansijansa yhä huolellisemmin. Putoaja oli laskeutunut noin kolmenkymmenen askeleen päähän kielekkeenulkoreunasta. Illan hämyssä Cultel erotti pään, kaksi käsivartta ja kaksi jalkaa siellä missä niiden kuuluikin olla. Ja jotain vaalean hahmon alle rusentunutta, kuin ohuen läpikuultavan kaavun. Putoajista ei koskaan voinut olla varma, mutta tämä tapaus ei varmaankaan ollut pudonnut kovin pitkää matkaa. Ruumiinosien irtoaminen oli tavallista: Raajoja ja päitä irtoili helposti, joko lopullisessa törmäyksessä tai putoamisen aikana seiniin tai ylemmän kielekkeen kohoavaan reunusmuuriin iskeytyessä. Tässä palapelissä kaikki palat olivat tallella.

Cultel katsoi olkapäänsä yli ja käänsi hattunsa lieriä nähdäkseen paremmin. Ei rakennuksia tai ulokkeita niin lähellä, että putoaja olisi voinut olla peräisin niistä. Ja vaikka putoaja olisi astunut seuraavalta ylemmältä kielekkeeltä, tuulen voima olisi saanut hänet törmäämään sisemmälle, takennusten aallonharjan taakse. Myös vaurioita olisi pitänyt olla paljon enemmän.

”Jokin ei nyt täsmää”, Cultel sanoi.

”Minusta alkoi juuri tuntua samalta.” Gerber kohotti kameran silmänsä eteen ja otti kaksi salamavalokuvaa. He ryömivät hieman lähemmäksi, laskivat jalkapohjansa pintaa vasten aina yhtä varovasti, uskalsivat tuskin hengittää. Gerber piteli taskulamppua hieman vakaammin. Silloin Cultel näki, minkä kanssa he olivat tekemisissä.

Hahmon alle rusentunut kalvo ei ollut kaapu vaan siivet.

”Se on –”, Gerber aloitti.

”Joo.”

He näkivät edessään enkelin. Cultel kohotti katseensa toistamiseen, tällä kertaa ylemmäksi.

Ei vain lähimpään rakennusrivistöön vaan aivan ylös saakka. Ohi Neon Heightsin väreilevän pastellinvärisen hehkun, ohi Circuit Cityn välkähtelevän hologrammiloisteen. Ohi kyberkaupunkien vaaleanpunaisen plasma-auran. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa ne kaartelemassa siellä, peninkulmia ylempänä, kiertelemässä ja viuhumassa Spearpointin ohenevan neulankärjen ympärillä kuin hyönteisloukun houkuttelemat kärpäset.

Hän ajatteli äänettömästi: Miten helvetissä yksi noista päätyi tänne alas? Ja miksi sen täytyi tapahtua minun työvuorollani?

Suomentanut Hannu Tervaharju.