Tekstinäyte

Sydämessäni ei ole mitään vikaa.
Sen ei pitäisi toimia näin. Sen pitäisi tehdä jotain muuta. Jotain normaalia. Jotain sellaista kuin kaikkien muiden sydämet.
En ymmärrä sitä. Olen juossut puistossa vasta kymmenen minuuttia ja tuliterissä lenkkareissani on Niken logot sivuissa. Mutta jalkalihaksiani polttaa jo, hengitykseni on lyhyttä haukkomista ja sydämeni — en edes halua puhua sydämestäni. Sydämeni täyttää rintakehäni kuin jättimäinen, sulamaton kebab.
Sydämeni iskee puukolla selkääni.
Sydämeni hyökkää kimppuuni.
On sunnuntaiaamu, sininen syyskuun päivä, ja puisto on melkein tyhjä. Melkein, mutta ei aivan. Ruohotilkulla, jossa ei saa pelata jalkapalloa, on vanha kiinalainen mies, jolla on harmaa siilitukka ja kullanruskea iho. Hänen täytyy olla isäni ikäinen, lähenee kuuttakymmentä, mutta hän näyttää hyväkuntoiselta ja ihmeen nuorekkaalta.
Hänellä on yllään löysästi roikkuva musta asu, joka näyttää pyjamalta, ja hän liikuttaa käsiään ja jalkojaan hitaasti, kuin jonkun päänsä sisällä kuulemansa laulun mukaan.
Näin tällaista joka päivä asuessani Hongkongissa. Vanhoja ihmisiä Tai Chi -harjoituksissaan, liikkuen kuin heillä olisi loputtomasti aikaa käytettävänään. Vanhus ei katsokaan minuun kun raahustan puhisten ja puhkuen häntä kohti. Hän vain tuijottaa suoraan eteenpäin hidasliikkeiseen tanssiin uppoutuneena. Huomaan yhtäkkiä tuntevani hänet.
Olen nähnyt nuo kasvot aikaisemminkin. Mutta en hänen kasvojaan vaan kymmenet tuhannet hänen näköisensä.
Kun asuin Hongkongissa, näin nuo kasvot Star Ferry -lautalla, taksissa Kowloonissa, näin ne pettyneinä Happy Valleyn laukkaradalla. Ja näin ne kasvot valvomassa jonkun bambinsilmäisen lapsenlapsen kotitehtävien tekoa jonkun pienen liikkeen takahuoneessa, näin ne hörppimässä daipaidong-nuudeleita ruokapaikassa, näin ne pölyn peittäminä rakentamassa upouusia pilvenpiirtäjiä uudelleenvallatulle maanpalaselle.
Nuo kasvot ovat hyvin tutut minulle. Ne ovat levolliset, rauhalliset ja täysin välinpitämättömät olemassaolostani. Kasvot tuijottavat suoraan lävitseni. Nuo kasvot eivät välitä, elänkö vai olenko kuollut.
Näin sitä koko ajan siellä ollessani.
Se sai minut hulluksi.
Kun raahustan vanhuksen ohi, hän kohtaa katseeni. Hän sanoo jotain. Yhden sanan. En tiedä minkä.
Kuulostaa kuin hän olisi sanonut: "lisäänny". Ja tunnen surun iskun kun ajattelen — tuskinpa vain, kaveri.
Olen sukuni viimeinen.