Tekstin ja esityksen suhde nykyteatterissa

Huutoja, kuiskauksia, muminaa. Laulua, jokellusta, vieraita kieliä. Viimeiselle riville asti kuuluvan, selkeän teatteripuheen sijasta nykyteatteriesityksissä puhutaan usein liian hiljaa, liian kovaa, liikaa tai liian vähän. Näyttelijöiden esittämien fiktiivisten henkilöiden vuoropuhelun ja yksinpuheluiden rinnalle nousevat toisenlaiset tekstit ja toisenlaiset tavat esittää tekstiä.

Draama vastaan teatteri

Teatterin ja draaman välistä suhdetta ovat aina hallinneet jännitteiset ristiriidat. Tämän tosiasian korostaminen ja sen merkityksen ymmärtäminen kaikessa laajuudessaan on ensimmäinen edellytys uuden ja uusimman teatterin asianmukaiselle ymmärtämiselle.

– Hans-Thies Lehmann

Teatterin kehitystä länsimaissa 1900-luvulla voisi tarkastella teatterin vapautumisena draaman alta. Teatteri ei enää olekaan vain draaman ylöspanoa, vaan se on taiteena itsenäistynyt. 1900-luvun suuria teatterikokeiluja on tulkittu teatterin vapautusliikkeenä, ja nykyteatteria voisi pitää tämän vapautusliikkeen perintönä ja jatkona. Ikään kuin draaman alta vapautunut, isännätön teatteri etsisi omia mahdollisuuksiaan. Saksalainen teatteritieteilijä Hans-Thies Lehmann avasi uuden paradigman nimeämällä nykyteatterin, 1960-luvulta käynnissä olleen liikehdinnän, postdraamalliseksi eli draaman jälkeiseksi teatteriksi. Lehmannin teos Draaman jälkeinen teatteri ilmestyi Saksassa ensi kerran vuonna 1999 ja on vaikuttanut suuresti siihen, miten teatterin viime aikaisia ilmiöitä on ymmärretty ja käsitteellistetty. Tarve tämän hetken teatteria syvällisemmin avaavalle, ei pelkästään tyylipiirteitä listaavalle tai negatiivisia määrittelyjä luetteloivalle teorialle, on ollut suuri. Draaman jälkeisen teatterin käsite on uponnut kuin kuuma veitsi voihin. Draaman jälkeisen teatterin teoria onnistuu tarkastelemaan hyvin laajaa kenttää yhdestä näkökulmasta. Se näkee nykyteatterin mukanaan tuomat muutokset osana teatterin omaa historiaa, ei teatterin loppuna tai vain muiden taiteiden vaikutuksena.

Lehmann lähtee Draaman jälkeisessä teatterissa liikkeelle Peter Szondin 1960-luvulla esittämästä draaman kriisin teoriasta. Szondin mukaan moderni draama lajityyppinä perustuu siihen, että se kertoo ja kuljettaa tapahtumia vain interpersoonallisilla eli henkilöiden välisillä suhteilla. Kaikki tapahtuminen draamassa johtuu henkilöiden välisestä toiminnasta. Draama oli Szondin mukaan ”renessanssi-ihmisen uljas yritys” luoda fiktiivinen maailma, joka rakentuu vain toimivien ihmisten varaan – ja joka näin heijastelee renessanssissa syntynyttä ihmiskeskeistä maailmankuvaa.

Moderni draama on Szondin mukaan ollut vakavassa kriisissä 1800-luvulta asti. Uuden ajan dramatiikka lipui yhä kauemmas interpersoonallisuuden ideaalista, etenkin sitä mukaa, kun draamaa yritettiin pelastaa tuomalla siihen mukaan draamalle vierasta, eeppistä ainesta. Szondin mukaan erilaiset yritykset uudistaa draamaa – esimerkiksi monodraama, jossa draamaan tuotiin subjektin sisäistä maailmaa – vain entisestään nakersivat draaman perustuksia.

Lehmannin analyysin mukaan draaman kriisi on vain syventynyt, ja monet nykyteatterin ilmiöistä ovat ymmärrettävissä tuosta kriisistä käsin. Interpersoonallinen kerronnan tapa ei enää kykene avaamaan maailmaa meille. Itse asiassa, tuo interpersoonallisuus, joka sulkee kaiken muun ulkopuolelleen, on osa ongelmaa: draama on ikään kuin osasyyllinen. Draama on ollut rakentamassa maailmankuvaa, jossa todellisuus on liiaksi kuviteltu ja kuvattu vain ihmisistä riippuvaiseksi. Interpersoonallinen kerronta jättää ulkopuolelleen luonnon, ja siitä tulee pelkkä toiminnan kulissi. Se, että Lehmann otti uuden teatterin teoriansa lähtöpisteeksi nimenomaan draaman, on herättänyt vastaväitteitä: on pidetty ongelmallisena, että poissa olevanakin juuri draama määrittäisi teatterin ymmärtämistä. On kysytty: Onko draaman kriisi hedelmällinen lähtökohta ajattelulle vai olisiko parempi kerta kaikkiaan hylätä koko draaman käsite? Nykyteatteria on analysoitu myös toisenlaisista, ei-tekstilähtöisistä näkökulmista, esimerkiksi korostamalla teatterillisuutta, esitystä kulttuurin osana tai relaatioita, suhteita.

”Draaman jälkeinen” on kuitenkin hyvä käsite ja työkalu nykyteatterin analyysiin, kunhan pidetään mielessä, että se on vain yksi näkökulma. Erityisesti tekstin asemaa nykyteatterissa draaman jälkeisyyden käsite valottaa hyvin.