Tekstinäyte

Kumous sai aluksi esteettisen ilmiasun. Turkka asetti vanhaa teatterimakua vastaan uuden, vanhaa näyttämöä vasten uuden, vanhaa näyttelijää vasten uuden, vanhaa dramaturgiaa vasten uuden, vanhaa ohjaajakäsitystä vasten uuden, vanhaa hurmahenkeä vastaan uuden ja lopulta vanhaa auktoriteettia vastaan toisen — nimittäin oman henkilökohtaisen auktoriteettinsa. Che Guevara korvautui Zarathustralla, Marxilaisten kirjailijoiden ja teoreetikkojen opit Nietzschellä, Freudilla, Gogolilla ja Kafkalla. Sitä mitä tapahtui, en tietenkään voinut silloin käsittää. Joka tapauksessa Turkkaa oli kaltaiseni hädin tuskin lukiosta päässeen nuoren paljon helpompi ymmärtää kuin vanhemman polven taiteilijoita, jotka tulivat valmiista maailmasta, 70-luvun läpipolitisoituneesta kulttuurista. Kotimainen punk oli vastikään noussut rähinällä samaa valmista maailmaa vastaan.

Syksyllä 1985, Kino-Helsingin lavalla tai Ehrensvärdintiellä, silloisen Teakin jumppasalissa, harjoitettu äärimmäinen "psykofyysinen" rääkki tutustutti minut uusiin puoliin itsessäni. Tarkoituksena oli ruumiin vapauttaminen nihilistisen, elämänvastaisen kulttuurin asennoista ja liiketottumuksista. Samalla mielikin radikalisoitui, havaintotapa muuttui. Muistan kollektiivisen nöyryytyksen ja pilkan hetket, oman identiteetin kadottamisen tuottaman ahdistuksen, voimattoman raivon ristiriitaisten ja mahdottomienkin vaatimusten edessä. Harjoittelun tuottamista ruumiillisista ekstaasikokemuksista oli tuleva seuraavana vuonna "Jumalan teatterin" taiteellis-eettinen lähtökohta.