Katariina Lillqvist
Kapinan rituaalit — nuket kaduilla ja kumouksissa

Olen kulkenut yli kaksikymmentä vuotta maailmojen välillä kantaen laukuissani hiljaisia salamatkustajia. Elokuvanukkeni ovat esiintyneet neljässätoista animaatiossa, matkustaneet museoista ja näyttelyistä toisiin. Ne ovat vaihtaneet vaatteita ja rooleja aina uudelleen, kunnes niiden nivelet ovat kuluneet puhki ja olen korvannut ne uusilla vaihdokkailla. 14 elokuvaa, yli sata nukkea.

Kasvuvuosieni Tampere 1960-luvulla eli murrosaikaa: yliopisto teki tuloaan perinteiseen työläiskaupunkiin ja peruskoulua kokeiltiin läheisen Pirkkalan perillä. Tuolloin kuultiin myös vallankumouksellinen teesi: taide kuuluu kaikille, lapsillekin. Niinpä saimme mielin määrin kosketella amerikkalaisia kineettisiä veistoksia Nykytaiteen museon vanhassa huvilassa, jonka keittiössä tutustuimme värien ominaisuuksiin ja kuvien syntyyn nuorten taiteilijoiden johdolla. Sara Hildénin museon kokoelmiin hankitut Rauni Liukon ja Juhani Harrin teokset toimivat alitajuntani ratkaisevina katalysaattoreina myöhempiä vaiheitani ajatellen.
Ensimmäinen rituaalinukke, jonka muistan, oli perulainen hautalöytö, pienen tytön mukana haudattu nukke 1500-luvulta. Se oli Haiharan kartanon nukkekokoelmissa, jonka vitriinien uumenista imin vaikutteita ja inspiraatiota joskus niin voimallisesti, että äitini uhkasi kieltää näyttelyissä ramppaamisen vilkkaaksi yltyneen unissakävelyni takia.
Modernin rinnalla eli myös perinne. Vanhan Pispalan liitereissä ja huussinseinillä kukoistivat kansantaiteen groteskit pilapiirrokset, sarvipäiset Murha-Kustaan muotokuvat ja kaukomaille kaivanneitten lankkumaalareitten rehevät merenneidot rommitynnyreineen. Haitarit ja maniskat säestivät entisten punavankien balladeja, joiden kuvakieli oli käsin kosketeltavaa. Niiden kertosäkeissä Viikatemies vei neidon mukanaan Tuonelaan ja veri värjäsi Tahmelan lähteen vedet hurmeellaan.

Iida Vanttaja
Alkemisti ja teatterinuket

Nuken tehtävä on yliluonnollinen, käytetäänhän sitä ilmaisemaan asioita, joihin tavallinen kuolevainen ei kykene. Nukke tuo meille sadun ja magian ihmeet, toimii visuaalisen kerronnan välineenä. Arkipäivän kömpelyydestä huolimatta nukke tulee mainiosti toimeen vaikka sen pää putoaisi hetkeksi harteilta. Se voi lentää avaruuteen tai muuttua vaikka varaaniksi. Nuken mahdollisuudet jatkuvat siitä mihin omamme loppuvat. Henkiinheräämisen hetkestä alkaa nuken varsinainen toiminta. Hengitys on nuken elämää, katse sen äly, fyysiset eleet tai toiminta kertovat sen motiiveista, pyrkimyksistä tai tunnetiloista. Nukke tehdään palvelemaan tiettyä tarkoitusta, esityksen käsikirjoitusta. Käyttötarkoitus tietysti määrittää pitkälle nuken toivottuja ominaisuuksia, millaisia asioita sen tulee ilmaista, mikä on sen toiminnallinen viitekehys.

Nuken ulkoinen olemus on ensisijaisen tärkeä: onhan nukke tilanteen lähtökohta ja keskipiste. Samalla sekunnilla kun katsoja ensi kertaa näkee nuken, se on jo lähettänyt katsojan aivoihin lukemattomia viestejä ja synnyttänyt liikahduksia tunnetasolla. Nukke ei saisi täysin aueta ensivilkaisulla, sen tulisi pystyä kehittymään ja pitämään otteessaan esityksen loppuun asti. Teatterinuken ei tietenkään tarvitse olla kaunis — mitä se sitten merkitseekään — vaan mieluummin omaperäinen ja persoonallinen. Kasvot pystyvät ilmentämään useampia tunnetiloja. Sen tehtävä voi olla myös epäesteettinen inhon ja negaatioiden purkautumisen kanava. Nuken ei suinkaan aina ole tarkoitus herättää miellyttäviä tuntemuksia. Nukella on tarvittaessa lupa olla ulkonäöltään vaikka pahuuden aineellistuma, johon katsoja ja esiintyjä voi syyllisyyttä tuntematta projisoida vihamielisiä tunteitaan. Viitteellinen nukke on lähes poikkeuksetta kiinnostavampi kuin liian valmis. Tietty keskeneräisyys tekee siitä vain inhimillisemmän ja lähestyttävämmän.