Tekstinäyte

Stalin työskenteli öisin, ja työnsä lomassa hän mielellään kuunteli radiota. Piippuaan poltellen Stalin pohti eräänä iltana Kremlissä myös kenraalikuntansa harventamista, kun radiosta kantautuivat hänen korviinsa Mozartin ihanan pianokonserton äänet. Stalin viehtyi teokseen niin, että soitti saman tien Moskovan radioon ja pyysi toimittamaan levyn vielä seuraavana päivänä datshalleen. Radiossa oltiin epätoivoisia: esitys oli nimittäin tullut suorana lähetyksenä, eikä siitä ollut levytystä. Tätä ei kuitenkaan uskallettu kertoa itse Suurelle Johtajalle, vaan orkesterin jäseniä, kapellimestaria ja solistina toiminutta Judinaa alettiin keskellä yötä haalia studioon levytyssessioon. Kaikki tutisivat hyytelönä henkensä puolesta! Jokainen musiikkialalla toimiva tietää, minkälaisen voimanponnistuksen takana levyttäminen on pitkälläkin suunnittelu- ja tuotanto-ohjelmalla, saati sitten yllättäen ja keskellä yötä. Mutta niin paljon venäläiset "rakastivat" johtajaansa, etteivät halunneet tuottaa tälle pettymystä, ja levytysrupeama polkaistiin käyntiin. Kun esityksen aiemmin illalla johtanut kapellimestari sai kuulla, mistä on kysymys, hän pyörtyi, ja paikalle piti kutsua toinen orkesterinjohtaja. Tämäkin tärisi pelosta aivan järjettömästi, eikä johtamisesta tullut mitään. Vasta kolmas paikalle hälytetty kapu sai teokseen sellaisen tolkun, että sitä voitiin soittaa. Äänitys saatiin tehtyä, ja siitä painettiin nopeasti yksi kappale Stalinille.
Aamulla Neuvostoliiton diktaattorin, muhkeaviiksisen Isä-Aurinkoisen huvilalle saapui säteilevä radiojohtaja. Hänellä oli kainalossaan vastaprässätty äänilevy Josif Stalinin toivemusiikkia, jota siis oli olemassa vain yksi kappale koko maailmassa! Radiojohtajan uran Suuri Päivä!
Ja tätä musiikkia Josif Stalin kuollessaan kuunteli. Se oli hänen viimeinen konserttonsa.