Varhaisvuodet

"Olin ainoa lapsi. Vanhempani näet onnistuivat täydellisesti jo ensi kerralla."

Hiukan keskiyön jälkeen 14. lokakuuta 1927 Lily Moore (o.s. Pope) sai Jeffey Roadin synnytyslaitoksella Stockwellissa, Lounais- Lontoossa, poikalapsen, jonka pituus oli 58,42 cm. Lapsen isä, George Alfred Moore, oli kahdenkymmenenkolmen ja poliisina Bow Streetin poliisiasemalla. Näin minulle on kerrottu, olinhan aivan liian pieni voidakseni muistaa tuon merkittävän tapahtuman.

Minut kastettiin Roger George Mooreksi, ja asuimme noin puolentoista kilometrin päässä sairaalasta, Aldebert Terracella Lounais-Lontoossa. Olin vanhempieni ainoa lapsi. He näet onnistuivat täydellisesti jo ensi kerralla.

En muista, millainen Aldebert Terracen asunto oli, sillä muutimme ennen kuin aloin kiinnittää huomiota ympäristööni. Uuden kotimme kuitenkin muistan: se oli kolmannen kerroksen huoneisto parinsadan metrin päässä Albert Squarella — numero neljä, luulisin. Siinä oli kaksimakuuhuonetta sekä yhdistetty olohuone ja keittiö. Muistan miten korkealla takanreunus oli; sen yläpuolella oli peili, josta näin kuvani vain nousemalla seisomaan vastapäisellä seinustalla olevalle penkille.

Elämä Albert Squarella oli onnellista. Hassua, millaisia pikkuasioitaon jäänyt mieleen − muistan esimerkiksi puutarhamme viereiseltä lautatarhalta kantautuneen vastasahatun puun hyvän tuoksun. Pystyn vieläkin kuvittelemaan mielessäni olohuoneen peilin molemmin puolin olleet kaasulamput. Sähköjä ei nimittäin ollut, ja ainoat valonlähteemme olivat nuo lamput. Niiden posliinikuuppien hehkusukat loivat himmeää, sihisevää valoa. Se oli rauhoittava ääni, joka liittyi kotona perheen parissa olemiseen. Pääasiallinen lämmön lähde oli takassa poltettava hiili. Miten paljaat kinttuni punoittivatkaan istuessani koulupoikana liian lähellä tulta, varsinkin paahtaessani leipää pitkävartisella haarukalla. Leivälle siveltiin paistinrasvaa, voi miten mukavaa se oli! Vähän vanhempana autoin äitiä kiillottamaan ritilän. Olin hyvin avulias lapsi.

Sairaudella oli iso — ja ikävä — osa varhaisvuosissani. Sikotautia seurasi hirveä kurkkukipu, ja sen tähden nielurisani päätettiin leikata ja kitarisat poistaa samalla kertaa. En oikein tiennyt, mitä kaikkea se toisi mukanaan, mutta minulle luvattiin, että leikkauksesta herättyäni saisin syödä jäätelöä. Jo se teki sairaalareissun vaivan arvoiseksi.

Ylläni vain lyhyt leikkauspaita ja sukat minut pantiin sairaalasängylle, kärrättiin käytävään ja työnnettiin hissiin, jonka ristikko-ovet näyttivät pahaenteisiltä. (Olin ajanut hissillä vain kerran aiemmin, Gamagesin tavaratalossa Holbornissa, paljon iloisemmissa merkeissä, kun äiti vei minut leluosastolle katsomaan joulupukkia.) Sairaalan hissin laskeutuessa olin varma, että se oli paikka jonne tuhmat lapset joutuvat, jos eivät pääse taivaaseen. Pyhäkoulu oli ilmeisesti jättänyt jälkensä. Muistan vieläkin elävästi, miten leikkauspöydällä katselin ylhäältä minua mulkoilevia pyöreitä valoja ja ympärilläni seisovia vihreänaamarisia ihmisiä. Nainen, jonka kädessä oli vanulla täytetty siivilä, kumartui tuijottamaan minua silmiin ja työnsi siivilän kasvoilleni. Tunsin tukehtuvani voimakkaaseen tympeän imelään hajuun, se kiskaisi minut pitkään tunneliin, jossa keltaisia ja punaisia renkaita lensi päin kasvojani. Kuulen vieläkin mielessäni äänen — pum-pam-pum-pam — nopeutuvan nopeutumistaan pudotessani kohti helvettiä.

Sitten muistan hajun laimentuneen ja pum-pam-äänen vaihtuneen hoitajien hiljaiseen muminaan. Olin taas osastolla. Sitten oksensin. En koskaan saanut luvattua jäätelöä. Se oli paha pettymys, mutta jos katsoi asiaa valoisalta puolelta, jäätelö olisi voinut olla mansikanmakuista, jota inhoan.

Viisivuotiaana menin Hackford Roadin alkeiskouluun. Sinne oli Albert Squarelta viidentoista minuutin matka: ensin oikealle Clapham Roadia pitkin, sitten pääkadun yli, puiston ympäri ja siinä oli koulu — kolmikerroksinen punainen tiilitalo, suurine, korkeine ikkunoineen, punatiilisen muurin ympäröimänä.

En muista äidin saattaneen minua portille eikä minulla ole siltä päivältä muistikuvaa luokkahuoneesta tai toisista pojista ja tytöistä. Mutta sen kyllä muistan, kun poikien käymälässä minut pakotettiin seisomaan kourun päällä haara-asennossa naama tummanharmaata seinää vasten ja vanhemmat koltiaiset koettivat vuorotellen tähdätä jalkojeni välistä roiskuttamatta paljaille kintuilleni. Englantilaisilla koulupojilla oli sellaiset shortsit, että sukan yläresorin ja housunlahkeen välille jäi runsaasti paljasta pintaa. Näen vieläkin äidin odottamassa portilla tuona ensimmäisenä päivänä, kun kävelin koulun pihalta jalat levällään ja polvet punoittaen lämpimästä pissasta, joka oli mennyt vähän ohi. "Huh huh", äiti totesi kertoessani ensimmäisen koulupäiväni koettelemuksesta.

Siitä muistuu mieleeni kyltti, jonka näin joskus myöhemmin vessan seinässä:

Vaikk' aatoksesi, nuorimies
ois karanneet taivahalle
suuntaa suihkusi keskelle, nuorimies
älä tiputa lattialle.

Eräänä iltana kävellessämme koulusta kotiin kerroin äidille, että jotkut pojat, nähtyään hänen saattavan minut koulun portille, olivat kysyneet: "Oliko tuo sinun äitisi? Hyvännäköinen pimatsu!" En tiennyt, mitä he tarkoittivat. Äiti oli kauhuissaan, ei siksi että häntä sanottiin hyvännäköiseksi — mutta että pimatsu! Johan nyt!

Äitini oli syntynyt viime vuosisadan alussa Kolkatassa, joka oli hänen armeijan palveluksessa olleen isänsä asemapaikka. Äidillä oli kaksi siskoa — vanhempi oli Amy ja nuorempi Nelly. Sitten syntyi Jack-enoni, joka lopulta seurasi isoisäni jalanjälkiä ja päätyi ammattisotilaaksi.

Isoisääni, rykmentin vääpeli William George Popea tuskin tunsin. Hän oli jäänyt leskeksi äitini ollessa vain kuudentoista. Menetys oli äidilleni kova isku: hän kertoi ajatelleensa, ettei pystyisi enää ikinä hymyilemään. Koskaan ei puhuttu siitä, mihin isoäitini Hannah kuoli, perhepiireissä ei puhuttu sellaisista asioista, mutta luulen hänen kuolleen syöpään. Muutamia vuosia myöhemmin, palattuaan Englantiin, isoisä Pope otti toisen vaimon, josta tuli Ada-tätini. Hän synnytti kolme lasta, serkkupuoleni Nancyn, Peterin ja Bobin, joiden seurassa vietin monia lapsuuteni lomia Cliftonvillessä, Margaten hienostoalueella Kentin rannikolla. Vaikka olimme suunnilleen saman ikäisiä, serkkuni vaativat minua kohtelemaan itseään kunnioittavasti ja puhuttelemaan heitä Nancy-tädiksi ja Peter- ja Bob-sedäksi. Kuuliaisesti olin heille mieliksi. Isoisä Pope kuoli minun ollessani nelivuotias.

Isänpuoleinen isoisäni oli Alfred George Moore. Isä oli hänen ainoa poikansa, myöhemmin syntyi vielä muutama sisar. Surullista kyllä, äitini tavoin isänikin oli kuudentoista kun hänen äitinsä, Jane Moore (o.s. Cane), teki itsemurhan työntämällä päänsä kaasu-uuniin. Tuohon aikaan itsemurhan tehneelle ei voitu järjestää kirkkohautajaisia. Se lamaannutti isäni, joka siihen saakka oli opettanut pyhäkoulussa, ja sai hänet pettymään kirkkolaitokseen. Isäni isä meni sitten naimisiin naisen kanssa, jonka isäni uskoi olleen syynä äitinsä itsemurhaan. Salasuhde oli ilmeisesti kestänyt jo pitkään, ja voin vain kuvitella, miten raskasta se oli ollut itsemurhaan päätyneelle isoäidilleni.

Kuten ymmärrettävää, isäni viihtyi kotonaan huonosti ja halusi pois niin pian kuin mahdollista. Yhdeksäntoistavuotiaana hän näki tilaisuutensa koittaneen ja värväytyi Lontoon poliisin palvelukseen. Hän muutti asumaan poliisien asuntolaan ja itsenäistyi isästään, jota oli alkanut halveksia.

Äiti työskenteli sillä välin kassanhoitajana Lontoon keskustassa The Strandilla olevassa ravintolassa nimeltä Hill's. Ikkunapaikaltaan hän näki usein tuon miellyttävän nuoren konstaapelin, joka toimi liikennepoliisina — ennen liikennevalojen aikaa vilkkaissa risteyksissä oli liikennepoliisi. Bussien ja muiden autojen ohjauksen lomassa isä oli huomannut kassan takana istuvan vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen kaunottaren. Hill's oli sen verran hieno ravintola, ettei isä pystynyt pistäytymään siellä noin vain teekupposella. Lopulta siihen tarjoutui tilaisuus, ja isä kutsui äidin tansseihin. Siihen aikaan isä oli itse asiassa harkinnut värväytymistä poliisin palvelukseen Hongkongiin — päästäkseen kauemmas ikävistä kotimuistoistaan — mutta vietyään äidin tansseihin hän vakuuttui siitä, että ruoho oli vihreämpää kotipuolessa. He menivät naimisiin 11. marraskuuta 1926 St Gilesin maistraatissa Lontoossa.

Näin isää univormu yllään hyvin harvoin, koska minun syntyessäni hän oli siirtynyt onnettomuustutkijaksi. Hänen työnään oli piirtää esimerkiksi kadulla tapahtuneen onnettomuuden kaavio tai hahmotella luonnoksia ja suorittaa mittauksia rikospaikalla. Hänellä oli toimisto Bow Streetillä, jossa hän ja hänen kollegansa George Church toimivat itäisen piirin onnettomuustutkijoina. Hän työskenteli siellä eläkeikäänsä asti.

Suuren osan aikaa isä pystyi työskentelemään kotoa käsin, ja tarvittaessa hän pukeutui virka-asuunsa mennessään oikeuteen vannomaan kaavioidensa oikeellisuutta — tavallisesti minun ollessani koulussa. Koska hän työskenteli kotona, hän voi valita työaikansa, ja kesäisin aurinkoisella säällä hän vei minut uimaan ja teki työnsä loppuun iltaisin. Kun minulta kysyttiin lapsena, mitä työtä haluaisin tehdä isona, vastasin, etten aikonut mennä töihin — minusta tulisi poliisi kuten isästä!

Isä oli lopettanut koulunkäynnin kolmetoistavuotiaana, mutta hänellä oli sammumaton oppimisen halu; hänellä oli aina matematiikan kirjoja käsillä, ja hän opiskeli itsekseen ranskaa ja italiaa. Isä oli erinomainen urheilija ja voimistelija ja hallitsi kaikki välineet — renkaat, nojapuut, vaikka mitkä. Hän oli erittäin vahva, ja sormivoimillaan hän saattoi napata tiukasti kiinni pulskista käsivarsistani, jos käyttäydyin huonosti. Hän oli myös musikaalinen — hän osasi soittaa banjoa ja ukulelea, itse asiassa lähes kaikkia kielisoittimia. Hän oli myös amatööritaikuri sekä Taikapiirin ja Taikurien instituutin jäsen. Yhdessä vaiheessa hän jopa esiintyi puoliammattilaisena nimenään Taikuri Umpimähkä-Hutilo.

Isä oli taitava amatöörinäyttelijä, joka näytteli joskus pääosissa, ohjasi näytelmiä, maskeerasi ja lavasti. Hän oli tuhattaituri. Joskus kävin äidin kanssa katsomassa hänen esityksiään. Oli hyvin jännittävää käydä teatterissa tai seurakunnan juhlasalissa ja päästä sisään tähän näyttelemisen maailmaan. Siemen kylvettiin mieleeni jo varhain. Olin isästäni kovin ylpeä.

Äiti ja isä olivat suurenmoinen pari. Äiti hoiti kodin, isä elätti perheen, ja tiesin aina heidän rakastavan toisiaan. He eivät juurikaan kiistelleet, mutta kenties heidän salaisuutensa oli siinä, etteivät he koskaan antaneet auringon laskea riitansa ylle — he menivät aina sovussa nukkumaan.