YKSI
Stalinin selkeä päämäärä

Stalin kuoli viitisenkymmentä vuotta sitten. Tarjolla on uusia lähteitä ja tekeillä hienoja kirjoja. Aineiston runsaudesta huolimatta hänen luonteestaan on kuitenkin edelleen vaikea saada kokonaiskäsitystä, koska tutkijat ja aikalaiset tarjoavat ristiriitaisia muoto- ja tuokiokuvia. Osa esittää asiallista, asioihin perehtynyttä, enimmäkseen kohteliasta ja jopa hyväntahtoista johtajaa — toisin sanoen järkevää valtiomiestä. Toisissa esiintyy kylmä, manipuloiva taktikko. Eräissä kerrotaan kontrolli-intoilijasta, joka epäili kaikkia ja kaikkea, kiukkuisesta ja kostonhimoisesta miehestä, joka kykeni vain vaivoin hillitsemään raivonpuuskiaan. Pahimmassa tapauksessa puhutaan oikukkaasta mielipuolesta, joka piti tekemiään joukkomurhia suurimpana poliittisena keksintönään. Oliko hän kerrassaan kehno näyttelijä vai taitava organisaattori? Monien mielestä hän oli vain säälittävä hahmo, joka onnistui sotkemaan kaiken. Oliko hän lahjakas, jopa nero vaikkakin äärimmäisen paha? Vai pelkästään rahvaanomainen ja kieroutunut keskinkertaisuus?

Kuvausten kirjo mutkistuu entisestään, koska jotkut ovat lausuneet aiheesta yhden tapauksen perusteella mielipiteen, jota he ovat sittemmin muuttaneet nähtyään saman miehen toisessa tilanteessa.

Moiset täysin vastakkaiset arviot ovat hämmentäviä, vaikka osa niistä antaa todenmukaisen kuvan Stalinista ja hänen luonteestaan. Kun hänen kuitenkin tiedetään suunnitellen kaikki esiintymisensä pikkutarkasti, voidaan perustellusti väittää, että kaikki tarkkailijoiden näkemät stalinit ovat todellisia. Ilmeistä joka tapauksessa on, että ilmiöllä oli alku ja loppu. Tämän saneli normaalin kuolevaisuuden lisäksi myös se, että Stalinin aikana Neuvostoliitto kärsi järjestelmään liittyvästä poikkeamasta, jolla oli omat rajoituksensa. Niinpä Stalin on asetettava takaisin historian virtaan, josta hän nousi, johon hän antoi oman panoksensa ja josta hän luonnollisen kuoleman myötä erkani. Tämä kiemurteleva, verinen, kiihkeän dramaattinen ja syvän henkilökohtainen polku oli samalla osa suurempaa historiallista kontekstia — toisin sanoen siihen vaikuttivat myös yleisluonteiset tekijät. Joitakin näistä puolista selvitetään nyt ja muita käsitellään kolmannessa osassa.

Kyseenalaistetaanpa heti aluksi muutama yleensä kiistattomana pidetty seikka. Stalin oli bolševikkipuolueen jäsen, leninisti kuten koko ylin johto. Tai siltä näytti. Hän tosiaan kuului johtaviin piireihin ja oli keskuskomitean ja myöhemmin politbyroon jäsen. Etenkin sisällissodan aikana hän toimi erityistehtävissä Leninin miehenä. Stalin kuitenkin poikkesi älyllisesti ja poliittisesti useimmista bolševikkiliikkeen historiallisista hahmoista. Yleensä muut bolševikkijohtajat tekivät poliittisia analyysejä ja tunsivat lännen hyvin, koska olivat asuneet siellä. Eurooppalaisempina ja lukeneempina he olivat kiinnostuneita teoreettisista kysymyksistä ja älyllisesti ylempänä Stalinia, jolla oli vähemmän koulutusta ja jonka kokemus ulkomaailmasta oli vähäinen. Hän pystyi johtamaan keskusteluja ja hoitamaan kiistatilanteita muttei ollut puhujana kovin kaksinen. Hänen äärimmäisen herkkää egoaan rauhoitti korkeintaan käsitys omasta suuruudesta, joka muiden oli varauksettomasti tunnustettava.

Stalin piti henkilökohtaisen vallan hankkimista varmimpana keinona saada muut kumartamaan häntä. Hän oli korkeassa asemassa ja noussut politbyroon jäseneksi sen perustamisvaiheessa vuonna 1919. Tästä huolimatta hänet jättivät varjoonsa paitsi kaksi korkeimmassa asemassa olevaa johtajaa, Lenin ja Trotski, myös joukko muita, jotka eivät tienneet eivätkä voineet tietää, että eräänä päivänä heidän olisi alistuttava tyystin hänen valtaansa. Stalin varmaankin korvasi tämän suhteellisen alemmuutensa elättelemällä omia suuruudenfantasioitaan ja kuvittelemalla roolinsa huomattavasti todellista suuremmaksi. Hän keräsi ympärilleen kasvavan joukon mitättömiä apureita ja hännystelijöitä, kuten Vorošilovin ja Budennyin, näitä kyvykkäämmän mutta silti tökerön Ordžonikidzen, taitavan mutta hyvin nuoren Mikojanin ja hiukan myöhemmin Molotovin, josta tuli aluksi kenties tahtomattaan tulevan diktaattorin tärkein tukija ja Stalin-kultin ylipappi.

Nämä syvällisesti autoritaarisen persoonallisuuden luonteenpiirteet pääsivät valloilleen sisällissodan aikana. Sotakokemus vaikutti huomattavasti Stalinin visioon siitä, minkälainen valtio sodan tuhoista piti nousta ja miten sitä pitäisi hallita. Samanaikaisesti moiset ajatukset olivat osoitus psykologisesta tarpeesta itsekorostukseen. Lyhyesti sanoen hänen persoonallisuutensa erosi hämmästyttävän paljon kuvasta, joka ihmisillä on muista vanhan kaartin jäsenistä, Lenin mukaan lukien. Stalinin maailmaa muovasi alun perin sangen luontevasti hänen synnyinseutunsa Kaukasuksen perinteet ja myöhemmin hänen kokemuksensa Venäjän kansan syvistä riveistä. Sitä vastoin toinen tai kolmas internationaali vaikuttivat häneen ainoastaan vähän, jos lainkaan. Niinpä ei ollut kovin suuri yllätys, että Stalin lähimpine miehineen asennoitui sisällissodan jälkeen Venäjän tilanteeseen sangen eri tavoin kuin Lenin ja Trotski kumppaneineen, olipa kyse sitten sosialismikäsityksestä tai siitä, minkälainen valtio maata johtamaan tarvittaisiin. Näin ollen "bolševismissa" eli rinnan kaksi hyvin erilaista poliittista ja kulttuurista maailmaa, ja rinnakkainelo kesti niin kauan kuin kaikki olivat yhtä mieltä tärkeimmästä päämäärästä. Hallinnon lyötyä "valkoiset" nuo kaksi toisistaan poikkeavaa suuntausta nousivat pintaan ja asettuivat toisiaan vastaan: toinen keskittyi rakentamaan Venäjälle valtiota, joka puolustaisi väestön enemmistön etuja, toisen strategia keskittyi itse valtioon. Jälkimmäinen asenne oli sangen yleinen etenkin sisällissodan veteraanien keskuudessa.

Tässä vaiheessa diktatuuri oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Sisällissota oli väliaikaisesti painanut taka-alalle sen, että termi ei merkinnyt yhtä, yksiselitteistä todellisuutta. Näin ei todellakaan ollut: diktatorisia järjestelmiä on joka lähtöön, aivan kuten muitakin poliittisia järjestelmiä — mukaan lukien demokratiat, jotka turhan usein ja toisinaan vaarallisesti vaihtelevat autoritaaristen, liberaalien ja sosiaalidemokraattisten muunnelmien välillä. Kun rauha oli palannut ja tarkoitus oli rakentaa rauhanajan valtio, esiin nousi kaksi vastakkaista mallia. Erimielisyyttä oli Venäjä-käsityksistä, monikansallisuudesta koituvien ongelmien vaatiman valtiovallan luonteesta, yhteistyöstä, talonpoikaisluokasta, puolueen rakenteesta, kehitysstrategioista ja siitä, minkälaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen pyrittiin. Kaksi poliittisesti vastakkaista leiriä löysi itsensä yhteenliittymästä, jonka oletettiin olevan yksi ja sama puolue. Lopulta voittajaksi selviytynyt ryhmäkunta odotetusti piti vanhan nimen jonkin aikaa itsellään. Mutta hyvin tiedetään, mitä puolueesta tuli — ja kuinka nopeasti.

Puolueen muut johtajat jäivät pelissä toiseksi, koska Stalin piti omat tavoitteensa enimmäkseen salassa. Kun he lopulta oivalsivat, minkälaisen ansan he olivat itselleen virittäneet, oli jo liian myöhäistä. Jopa Lenin oli hyvän tovin huiputettuna. Kun hän vihdoin ymmärsi, minkälaisen olion kanssa hän oli tekemisissä, oli jälleen kerran liian myöhäistä tehdä tehokkaita korjausliikkeitä. Stalinin nousua auttoi suunnattomasti se, että Lenin sairastui vakavasti vuoden 1920 lopulla. Vaativien hoitojen ja vaihtelevan lääkityksen takia hänen oli pitäydyttävä poliittisesta toiminnasta pitkiksi rupeamiksi varsinkin vuonna 1922 ja ajoittain vuonna 1923. Mutta kuten olen painottanut, ongelma ei rajoittunut Stalinin persoonallisuuden tulkintaan, vaan siihen kytkeytyi kokonainen visio tulevina vuosina seurattavasta poliittisesta linjasta. Koska visio kätkeytyi Stalinin poliittiseen toimintaan, sitä ei ollut vielä tarkkaan muotoiltu.

Kaikesta huolimatta kaksi erilaista ohjelmaa nousi hyvin selkeästi esiin "Leninin viimeisen taiston" aikana, kuten pääasiassa (vaan ei ainoastaan) hänen niin sanottu "testamenttinsa" todistaa. Stalinin asema kävi ilmi hänen suunnitelmastaan Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton perustuslailliseksi muodoksi. Suunnitelmista keskusteltiin ja ne hyväksyttiin hänen komennossaan vuosina 1922—1923. (Hänestä oli tullut puolueen pääsihteeri vuonna 1922.) SNTL:n perustamiseen liittyvät asiakirjat sisältävät paljastavimman aineiston Leninin ja Stalinin yhteentörmäyksestä, vaikkakin kiistaa käytiin paljon laajemmista ja syvällisemmistä ongelmista kuin kansallisuuksien asemasta neuvostovaltiossa. Käytännössä tora koski järjestelmänrakentamisen kaikkia vivahteita: ideologiaa, puolueen ja valtion rooleja, talouspolitiikkaa ja varsinkin strategisesti ratkaisevaa kysymystä suhtautumisesta talonpoikaisluokkaan.

Perestroikan myötä julkiseksi tullut aineisto suo mahdollisuuden ymmärtää paitsi sen, kuinka laajoja erimielisyydet olivat, myös sen, kuinka syvä henkilökohtainen vihamieli Leninin ja hänen itsensä valitseman pääsihteerin välille oli kehittynyt. Tuolla viralla ei alun pitäen myöskään ollut tarkoitus olla sen myöhemmin saamaa tärkeyttä. Stalinin vihamielinen asenne Leniniä kohtaan ja Stalinin Leninissä aiheuttama kasvava ärtyneisyys loivat alati syvenevän henkilökohtaisen aatteellisen kuilun, josta vain kourallinen sisäpiirin jäseniä tiesi. Suhteen luonteesta saa käsityksen — tai paremminkin sitä voi arvailla — aiemmin pimennossa olleen kirjeen perusteella, jonka Stalin kirjoitti Leninille vuonna 1921. Puoluekoneistoa, Leninin vaimoa Krupskajaa ja politbyroota käsittelevä kirje paljastaa harvinaisella tavalla, miten Stalinin poliittinen mieli toimi. Kuten tekstistä käy ilmi, kertomus alkaa Krupskajan Leninille esittämästä valituksesta (vaimo piti sairastelevan aviomiehensä ajan tasalla monista eri asioista): Stalin oli luonut puolueelle valtavan agitaatio- ja propagandakoneiston, joka näytti "valmiilta uudelta komissariaatilta" ja jolla oli käytännössä kaikki samat tehtävät ja tavoitteet kuin poliittisen kasvatuksen osastolla. Krupskaja puolestaan oli johtanut opetuskomissariaatissa kyseistä osastoa, jonka Stalinin luomus teki näin mitättömäksi. Luettuaan huolellisesti vaimonsa muistion Lenin toimitti sen huomautuksillaan varustettuna eteenpäin Stalinille ja vaati häntä jättämään agitaation ja propagandan muiden huoleksi. Stalin vastasi kuten kinto — sana tarkoittaa gruusiaksi katupoikaa, joksi häntä oli nuorena miehenä kutsuttu. Hän käyttäytyi kuin pahainen, julkea juonittelija ja käytti häikäilemättä hyväkseen sitä, ettei hänen kirjeenvaihtotoverinsa ollut täysissä voimissaan. Hän väitti Krupskajan suurennelleen osastoon palkattujen virkamiesten määrää. Stalinin mukaan hänet oli pakotettu ottamaan osasto vastuulleen. Hän kieltäytyi kuitenkin hylkäämästä sitä nyt ja "selitti" Leninille olevan tämän etujen mukaista, että hän johtaisi osastoa jatkossakin. Muutoin "Trotski tulisi siihen tulokseen, että Lenin tekee kaiken, mitä Krupskaja pyytää". Lyhyesti sanoen Stalin ei suostunut antamaan periksi.

Juoni oli päivänselvä. Kysymys ei ollut tietenkään siitä, mitä Trotski sanoisi. Stalin vain kertoi omalla tavallaan Leninille, että hän tiesi tiedon tulleen Krupskajalta. Samalla hän antoi Leninin ymmärtää, että joutuessaan kohtaamaan mahtavan Trotskin, joka kiisteli Leninin kanssa useistakin kysymyksistä, tämä ei voisi sairautensa heikentämänä laskea politbyroon enemmistön varaan ilman Stalinin apua.

Vuonna 1921 nähtiin enemmänkin tämänkaltaisia yhteenottoja, jotka ovat aivan yhtä paljastavia. Stalinin käyttämä Trotskikortti Leninin aisoissa pitämiseksi kehittyi tuohon aikaan, jota hallitsi melko turhanaikainen kiistely ammattiliittojen roolista Trotskin johtaman politbyroon vähemmistön ja Leninin hallitseman enemmistön välillä. Trotski oli torjuttu aiemmin samana vuonna, kun hän oli ehdottanut suunnanmuutosta kohti NEP-tyyppistä järjestelmää, eikä hän nähnyt talouden sekasorron hallintaan muuta keinoa kuin pitää väliaikaisesti edelleen kiinni työvoiman näennäissotilaallisesta liikuttelusta. Lenin ei omalta osaltaan pystynyt vielä ennakoimaan uutta talouspolitiikkaa, mutta hän halusi sallia työväenluokkaan sidotuille ammattiliitoille laajemman autonomian. Nämä kaksi ryhmäkuntaa juonittelivat voittaakseen puolelleen enemmistön tulossa olevan yhdennentoista puoluekokouksen edustajista. Mikojan todisti omaelämäkerrassaan Tak Bylo ("Näin se kävi"), että nimenomaan Stalin johti operaatiota, vaikka Lenin osallistui osaan kokouksista, joissa Trotskin-vastaista taktiikkaa hiottiin.

Stalin ryhtyi Leninin kanssa yhteiseen taistoon kammoksumaansa Trotskia vastaan uskoen sen olevan oiva keino manipuloida Leniniä. Ja juuri tähän hän pyrki myös "Krupskajan jutussa". Mutta vehkeilyt — ja Stalinin Leniniä kohtaan tuntema kauna — saattoivat olla perua jo sisällissodan ajalta. Ne olivat kuitenkin jääneet kaikilta huomaamatta kiireisten sotilastehtävien vuoksi ja siksi, että tuohon aikaan Stalin juonitteli pääasiassa Trotskia vastaan. Stalin tunsi täydellistä epäkunnioitusta ja kohta myös vihaa Leniniä kohtaan. Nähdäkseni tätä ruokki välillisesti se, että Stalin vihasi pakkomielteisesti Trotskia, joka esti häntä saavuttamasta muiden silmissä kuvaa itsestään suurena sotastrategina ja valtiomiehenä. Stalin tukijoineen solvasi Trotskia lukuisilla halventavilla ja usein painokelvottomilla nimityksillä — millä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Trotski oli puna-armeijan isä, sotakomissaari ja yksi vuoden 1917 vallankumouksen johtajista. Lenin ei koskaan avoimesti kieltänyt kytkemästä Trotskin nimeä omaan nimeensä, ja tämä ärsytti Stalinia enemmän kuin mikään muu. Tätä tulkintaa Stalinin asenteesta tukevat ne loputtomat kähminnät ja painostustoimet, joilla Stalin apureineen ahdisteli Leniniä pyrkiessään syrjäyttämään Trotskin sekä sotilasvirasta että johtajistosta ylipäätään (mistä Leninin ja Stalinin elämäkerturit ovat olleet perillä jo pitkään).

Muutamaa emmintähetkeä lukuun ottamatta Leninin "piiritys" epäonnistui. Lenin luotti Trotskiin ja tämän arvovaltaan. Hän työskenteli läheisessä yhteistyössä Trotskin kanssa — eikä ainoastaan sotilaallisissa kysymyksissä. Lisäksi hän piti päivittäin luottamuksellisesti yhteyttä Trotskin luottomieheen Jefraim Skljanskiin, joka istui vallankumouksen sotilasneuvostossa ja puolustusasiain kansankomissariaatissa ja toimi epäilemättä kaksikon luotettuna välikätenä. Sisällissodanaikaiset asiakirjat paljastavat, että Skljanskilla oli elintärkeä rooli johtokeskuksen jokapäiväisessä toiminnassa. Siitä huolimatta juuri mitään ei tiedetä hänestä eikä olosuhteista, joissa hän vuonna 1925 hukkui veneretkellä.

Tämä tiivis suhdeverkosto oli omiaan ruokkimaan Stalinin tuntemaa syvää vihamielisyyttä Leniniä kohtaan. Mutta viha nousi pintaan vasta kun Lenin oli kuolemaisillaan ja Stalinilla jo miltei täydellinen valta. Avoin hyökkääminen terveen Leninin kimppuun ei olisi sopinut Stalinin laskelmoivalle, varovaiselle luonteelle, mutta asiat muuttuivat Leninin sairauden myötä, jonka yksityiskohdista Stalin oli täydellisesti perillä. Keskuskomitea velvoitti pääsihteerinsä Stalinin valvomaan Leninin sairaanhoitoa, minkä takia hän pystyi häpeämättömästi vakoilemaan sairasta miestä. Leninin sihteeri Fotijeva kertoi Stalinille kenties kaiken, mitä Lenin hänelle saneli, vaikka Lenin vaati asioiden pysyvän toistaiseksi luottamuksellisina. On helppo kuvitella millaisessa mielentilassa Stalin oli, kun hän tajusi Leninin haluavan alentaa hänet silloisesta asemastaan ja kenties tuhota hänen poliittisen uransa täysin. Ellei Fotijeva ollut kertonut hänelle asiasta aiemmin, hän sai tietää siitä samaan aikaan politbyroon muiden jäsenten kanssa, kun Lenin toimitti heille etukäteen 12. puoluekokouksessa pidettäväksi tarkoitetun puheen. Lenin vaati Stalinin siirtämistä pois tehtävästään ja perusteli vaatimuksensa. Samaan aikaan Lenin menetti kuitenkin täysin toimintakykynsä, eikä hänen neuvoaan voitu kysyä enää missään asiassa. Tuohon aikaan ainoastaan politbyroo tiesi Leninin vaatimuksesta. Suuri neuvostoyleisö sai tietää tekstistä vasta Hruštšovin kaudella 33 vuotta myöhemmin.

Vallan kammareissa käyty väittely kansallisuuksien asemasta orastavassa Neuvostoliitossa paljastaa, kuinka syviä erimielisyyksiä esiintyi tulevasta valtiosta ja siitä, minkälainen siitä pitäisi kehittyä. Mielipide-erot kirvoittivat muutamia äärimmäisen piikikkäitä vastineita Leniniltä, joka kykeni, hämmästyttävää kyllä, vakavasta sairaudestaan huolimatta muotoilemaan ajatuksensa uskomattoman kirkkaasti.

Stalinin käsitystä tulevasta neuvostovaltiosta muovasi laajalti hänen vallankumouksen jälkeiset kokemuksensa, jotka hän oli saanut vastatessaan kansallisuusasioista. Hänen ensimmäinen hallituspaikkansa vuoden 1917 jälkeen oli kansallisuusasiain komissaari, ja hänen ennen vallankumousta Leninin vaatimuksesta kirjoittamansa ja Buharinin toimittamana ilmestynyt ensimmäinen kirjansa käsitteli "kansallisuuskysymystä". Puuhastelu moisten loputtoman monimutkaisten ja kiistanalaisten ongelmien parissa on saattanut vakuuttaa hänet siitä, että kaikki nuo keskenään hyvin erilaiset, niskuroivat ja riidanhaluiset kansallisuudet voisivat milloin tahansa heittää kapuloita keskushallinnon rattaisiin.

Leninin viimeinen kannanotto aiheeseen oli manifesti, johon sisältyi koko hänen sisällissodan jälkeisen tuotantonsa väkevin ja kirkkain analyysi. Hänen mukaansa Stalin halusi antaa ei-venäläisille kansallisuuksille "autonomian", mikä tarkoitti, että niistä tulisi osa Venäjää (tuolloista Venäjän federatiivista sosialistista neuvostotasavaltaa) eli toisin sanoen Venäjän alaisia hallintoyksiköitä. Niin tästä lähestymistavasta kuin muistakin tulevan valtion muotoa koskevista ehdotuksista käytiin kiivasta väittelyä, ja Leninin ja Stalinin yhteentörmäys saavutti lakipisteensä juuri näiden kysymysten kohdalla, millä oli kauaskantoisia seurauksia järjestelmän tulevaisuudelle. Niinpä tarina on hyvinkin kertomisen arvoinen.