Elämässä pitää uskaltaa.
Takerruin isän sanoihin kuin hukkuva oljenkorteen. Muistin kaiken mitä hän oli ennen kuolemaansa sanonut, mutta tämän lauseen parhaiten. Se oli ohje juuri minulle, ei ohje, käsky. Ja minä tulkitsin sen omalla tavallani: erosin Sirkasta.
Se oli kai ensimmäinen henkilökohtainen päätökseni. Ajoitus ja kaikki muukin epäonnistui surkeasti. Lähdin kotoa samana päivänä kuin isä haudattiin. Pakenin suin päin. Sirkka oli odottanut sitä, hän ei yllättynyt. Hänen itsevarmuutensa, järkähtämätön tyyneytensä teki oloni entistäkin kurjemmaksi. Hyvästelin nukkuvan Ullan itku kurkussa ja heti ulos päästyäni purskahdin itkuun. Tiesin, että erossa ei ollut mitään järkeä. Meidän elämämme oli hyvin, ainakin moniin muihin verrattuna. Yläkerrassa asui pariskunta joka tappeli kaiket yöt, joskus piti hakea poliisit hätiin, eivätkä he silti eronneet. Ja kuitenkin minun piti lähteä. Minusta tuntui, että olisin tukehtunut, jos olisin jäänyt. Ei ollut vaihtoehtoa. Ja kuitenkin kahdenkymmenen viiden vuoden kuluttuakin minulla on huono omatunto.
Kävelin isän asunnolle. Iltainen kaupunki oli hiljainen. Ilma oli kylmempi kuin olin kuvitellut. Olin unohtanut käsineet kotiin, kädet kohmettuivat matkalla, mutta se oli hyvä. Halusin kärsiä. Minulla oli isän avaimet. Olin luvannut Paavolle huolehtia isän papereista. Paavolla oli kiireitä, hän suunnitteli matkaa Moskovaan. Hänellä oli mielessään suuret kaupat. Hän oli ostanut itselleen pienen puusepänverstaan ja oli kuullut jostain että Neuvostoliiton kouluissa tarvittaisiin pulpetteja. Hän oli päättänyt myydä Neuvostoliittoon miljoona pulpettia, vähintään. Kenties kymmenen miljoonaa. Hänellä ei ollut aikaa isän papereille. Minulla taas ei muuta ollutkaan kuin aikaa. Ja huono omatunto.
En kehdannut sytyttää kaikkia valoja. Hiippailin puolipimeässä olohuoneessa, tunsin itseni rikolliseksi. Pelkäsin että puhelin soisi, että Sirkka pyytäisi minua takaisin. Jos hänen äänessään olisi hitunenkin lämpöä, en voisi vastustaa häntä. Mutta puhelin ei soinut. Sain olla rauhassa. Istuin isän nojatuolissa ja katsoin ikkunasta ulos. Pakkashiutaleita leijui harvakseltaan maahan. Mieleni oli rauhallinen kunnes muistin Ullan. Olin pettänyt hänet, hyljännyt. Hiipinyt hänen luotaan kuin varas. Olin varastanut häneltä turvallisen, tasapainoisen lapsuuden. Ja kuitenkaan en muuta voinut. Yritin lohduttautua ajattelemalla että aikuisena hän ymmärtäisi minua.