Kerro kaverilleViereisissä sängyissä nukkuvat miehet lensivät päälleni. Ryömin alta pois, mihinkään ei sattunut. Kolmas rysähdys — kaikki oli hiljaista ja pimeää. Alkoi huuto. En osannut päätellä huudoista yhtään mitään. Bussi oli kaatunut kyljelleen, kaikki peitot ja sängyt olivat paiskaantuneet minun puoleiselleni reunalle. Bussin lamput olivat pimenneet. Aloin pelätä tulipaloa tai räjähdystä. Yritin hivuttautua pimeässä etuoven suuntaan. Joku alkoi hakata ikkunaa rikki yläpuolellani. Etupäästäkään ei tullut ohjeita. Olivatko kaikki kuolleet, bussi katkennut? Joku näytti merkkiä, että ei saisi liikkua. Mieleeni tuli, että ehkä olimme kilometriä syvän rotkon reunalla ja bussi keikahtaisi vielä kerran.
Alkoi tulla kylmä. Mitään ei tapahtunut. Odotimme puolipimeässä, jotkut sänkyihinsä juuttuneina. Jonkun tukkaa leikattiin päähän kiinnitettävää laastaria varten. Päälleni pudonnut mies piteli silmäänsä. Lapsi alkoi huutaa.
Tuntiin ei tapahtunut mitään, haukoimme henkeä. Vedin takkiani petien välistä. Kaivoin lattialta muiden eväiden ja juomapullojen välistä kenkäni ja käsilaukkuni. En voinut kysyä, mitä odotamme, miksi kukaan ei tee mitään, miksi kukaan ei edes tarkista kuinka moni on kuollut sänkyjen kaltereiden alle. Kaikki puhuivat vain kiinaa. En ehtinyt muistella buddhalaisia kuolemisen ohjeita. Ajatus tulvi päähäni: jotain täytyy tehdä. Allani tuntui naisen pää, tunnustelin sitä ja sain läimäyksen käteeni.
Edestä oli saatu jokin osa auki ja ihmisiä pääsi bussista ulos. Minulle osoitettiin tietä keskivälin rautojen seasta. Olin ainut ulkomaalainen, ja minut vedettiin ulos tunnin päästä, heti lasten ja äitien jälkeen. Tielle oli pysähtynyt neljä rekkaa. Joku veti minua ensimmäiseen rekkaan, mutta muut pelastautuneet eivät päästäneet minua täyteen kuskin koppiin sisään. Toisenkin rekan koppi oli täysi, mutta kaksi miestä työnsi minut väkipakolla sisään. Vaikka olin odottanut tiellä pimeässä viimassa vain 15 minuuttia, sormenpääni olivat jäätyneet.
Rekka lähti liikkeelle. Miten muut he selviäisivät lumimyrskyssä, jos edes pääsisivät bussista ulos? Ensin bussin kaatuminen, sitten räjähdysvaara ja vyörymisvaara, mutta lopulta kuitenkin paleltuminen tuntui rekkaan ahtauduttuani todennäköisimmältä. Olimme ajaneet 30 tuntia ja ohittaneet vain asumattomia aroja. Tiellä kahdessa kohtaa pelastuspartio kaivoi lumituiskun tukkimaa tietä. Kun parin tunnin kuluttua näin merkin "3 600 metriä", päättelin, että olemme jo laskeutumassa.
Yhdeltä yöllä meidät nostettiin rekasta ravintolaan. Tapahtumista en tietysti ymmärtänyt mitään, koska kaikki huutelivat kiinaksi. Kello neljä yöllä paikalle saapuivat viimeiset matkatoverini, joille oli ilmeisesti saatu järjestettyä yhteiskuljetus. Onneksi heidän kätensä tuntuivat lämpimiltä. Vain muutamilla näkyi sideharso ja kaikki pystyivät kävelemään.
Ravintolan henkilökunta tarjoili meille aterian kiinalaiseen tapaan. Kaikille tuotiin kulhollinen riisiä ja jokaiseen seitsemän hengen pöytään seitsemän eri ruokalajia. Jokainen otti puikoillaan ruoista mitä halusi.
Odottelu jatkui. Kovilla tuoleilla ei voinut nukkua ja kaikki miehet polttivat ketjussa. Onneksi ravintolaa lämmitettiin (hiilellä) eikä tarvinnut hirveästi palella.
Seuraavana päivänä kello 16 luulin, että uusi bussi oli tullut hakemaan meitä. Mutta ei. Kävelimme yhtenä ryhmänä läheiseen motelliin. Kaikkien matkatavarat olivat jääneet kaatuneeseen bussiin. Mielessäni kaikui bussikuskin kehotus ottaa kaikki tarvitsemani repusta. Monet kantoivat muovipusseissa joululahjan näköisiä pakkauksia, joita olivat hätäpäissään ottaneet mukaan bussista. Joululahjat sukulaisille olivat tärkeämpiä kuin omat tavarat.
Meidät majoitettiin kolmen hengen huoneisiin. Neljän tunnin kuluttua meidät taas herätettiin. Kävelimme pimeässä viimassa ravintolaan. Meille tarjottiin illallinen, mutta sen jälkeen meidät patistettiin yhteisessä rintamassa takaisin motelliin. Kukaan ei tuntunut tietävän jatkoyhteyksistä.
Aamulla lähdin kylälle ostamaan mukia. Ravintolassa, jossa olimme istuneet jo vuorokauden, käytettiin vain kertakäyttöastioita, ja kuksani olin kadottanut Intiassa. Kylässä oli noin 12 kauppaa. Eräs tiibetiläinen mies maksoi minulle loppujen lopuksi peltimukin ja ostipa neljä omenaakin, koska näki minun laskevan joka jenin. Tuli tuntu kuin olisin Venäjällä, sillä kaupan hyllyillä tavarat lojuivat miten sattuu ja miehet olivat punaisista silmistä päätellen melkoisessa humalassa. Kaikki miehet käyttäytyivät kuitenkin minua kohtaan kuin veljet konsanaan, eri tavalla kuin Intiassa. Jotkut kyykistyivät eteeni nähdäkseen kasvoni mahdollisimman tarkkaan.
Kovan kyselemisen jälkeen löysin kyläpahasesta nettiluolan. Pikkupojat pelasivat siellä väkivaltapelejään, nettiyhteyttä ei kuulemma ollut. Yhtäkkiä, kun jo olin lähdössä, pojista vanhin näytti konettaan: "Voit lähettää yhden mailin. E-mail yes." Lähetin sydän vapisten lapsilleni tiedon onnettomuudesta ja pyysin tytärtäni kirjoittamaan viestin blogiin, sillä en voinut kuvitellakaan, että joskus vielä selviäisin kertomaan matkastani.
Kun palasin ravintolaamme, oli koko joukko taas marssimassa kovalla vauhdilla ulos. Muutamia englannin sanoja osaava Shiuan kantoi laukkuani. Odottelimme ulkona. Kun mitään ei tapahtunut, astelimme taas sisälle ja meille tarjoiltiin lounasta.
Kävin mielessäni lakkaamatta läpi onnettomuustapahtumia. Kenenkään kanssa en voinut puhua, enkä voinut kirjoittaakaan kauhustani. Matkakumppaneilla ei näyttänyt olevan myötätuntoa toisiaan saatika minua kohtaan. Bussionnettomuuden jälkeen minulle tuli mielikuva, että kukaan ei oikein välittänyt toisistaan. Bussissa kukaan ei kysynyt, miten toiselle kävi. Ravintolassa oli liian vähän tuoleja, ja jos joku kävi vessassa, paikka vietiin heti. Katsellessani televisiota kaikessa rauhassa joku saattoi istuutua eteeni peittäen näkyvyyden. Kun iltapäivällä jotkut joivat talon riisiviiniä ja illalla televisiossa näkyi pieni ilotulitus, kyyneleet nousivat silmiini. En osannut kysyä keneltäkään, mitä he juhlivat, oliko ehkä gregoriaanisen kalenterin vuosi vaihtumassa? Tiibetissä uusi vuosi alkaa astronomisten tarkkailujen perusteella vasta helmikuussa.
Myöhemmin bussin matka-avustaja (taisi olla bussin omistaja) Sui Hong Jang saapui paikalle kahden öljylle haisevan pojan kanssa. Kaikki keräsivät laukkunsa ja ryntäsivät ulos. Minä menin täyttämään vesipulloani. Kun palasin salin puolelle, kaikki olivat saapumassa kiukkuisina takaisin lämmitettyyn ravintolaan: pihaan oli tullut vanha bussimme.
Bussin sisällä lojuivat tavaramme mullin mallin, likaiset lakanat ja petaamattomat vuoteet. Huusin muiden sekaan: "On ihmisrääkkäystä pistää meidät samaan bussiin!", ja kaikki nyökyttivät päätään, vaikka kukaan ei ymmärtänyt suomea. Bussi seisoi pihassa ja kuskit alkoivat tapella ravintoloitsijan kanssa maksuista.
Tunnin seisoimme television ja ulko-oven välissä. Piha näytti hirveältä. Ainakin 300 muovipussia, hedelmiä, vaatteita ja kenkiä oli heitelty bussista pihalle. Yhteen kohtaan oli kasattu takkimme. Bussia ei ollut kukaan siivonnut, ja meidät pistettiin entisiin sänkyihimme repeytyneiden ja kengillä tampattujen lakanoiden sekaan.
Uudenvuoden yönä, kaksi tuntia lähtömme jälkeen, bussi alkoi yskiä. Pysähdyimme. Matkaisännät alkoivat korjata bussia, moottori yski mutta käynnistyi. Ajoimme muutaman sata metriä kunnes bussi pysähtyi lopullisesti. Vietimme sen yön kylmässä ja likaisessa bussissa. Aamuaurinko vähän lämmitti ja sulatteli ikkunoita.
Kello 9 Shiuan tuli hakemaan minua: "Lähdemme poliisilaitok- selle." Shiuan ystävineen oli keksinyt, että jos minä ulkomaalaisena tekisin valituksen, saisimme uuden bussin. Pian he kuitenkin luopuivat toivosta ja palasin paikalleni. Puolelta päivin suurin osa matkustajista alkoi siirtyä ulos bussista. "Meidän sakki" lähti kävelemään, muita nousi paikalle tulleeseen pikkubussiin.
Minkä tahansa onnettomuuden jälkeen muodostuu pian johtoporukka. Ne kaverit, jotka olivat näyttäneet hyvin itsevarmoilta Tiibetin linja-autoasemalta lähdettäessä, istuivat onnettomuuden jälkeen hiljakseen ja vaipuivat yhä enemmän omaan maailmaansa. Meitä oli noin 10 hengen porukka, joka oli äänessä koko ajan. En vain tiennyt mitä niin kovasti pohdimme, koska kiina oli yhä kiinaa, ja Shiuan osasi sanoa englanniksi vain "in my bedroom". Sanat kuulostivat muista hienolta, ja hän osasi ääntää ne todella hyvin. Välillä ymmärsin, että boss oli tulossa, välillä että uusi bus. Välillä juna odotti. Tuli ihan mieleen se, kun vuonna 1985 olin joutunut KGB:n kuulusteluihin Moskovan yliopistolla. Karjalainen tulkki osasi vain muutaman lauseen suomea enkä halunnut pilata hänen urakehitystään, ja niin keskustelimme sujuvasti mielenosoitukseni syistä ja sen juutalaisista kannattajista muutamalla takuuvarmalla äänteellä, ja hän sepitti juttuni venäjäksi. Samoin Shiuan halusi muiden luulevan, että hän osaa englantia.
Kävelimme oman joukkoni kanssa kylään nimeltä Chinghai Huc, järven rannalle. Sieltä oli Dulaniin 209 km, Niaodaoon 70 ja Pekingiin 2 100 km. Tiibetin, Mongolian ja Kiinan välimaastoon sijoittuvassa kylässä naiset kulkivat lampaansisäturkeissa. Turkkien ulkopuolta koristivat perinteisesti kirjatut nauhat, miesten turkkien ulkopuolta vihreä, käsin kehrätty ja kudottu kangas. Kylän yhdellä ja ainoalla raitilla näkyi samaa monotonista rakennustyyliä kuin kaikissa niin kutsutuissa kehittyneissä tiibetiläiskylissä: leveä suora ajotie, kummallakin puolella yhteen rakennettuja matalia kauppoja. Eipä kaupoissa myyty käsitöitä tai antiikkia, vain muovi- ja peltirihkamaa. Ojat olivat täynnä vanhoja kenkiä ja muovia. Vaikka mittarit näyttivät pakkasta, siat tonkivat ojien muoviläjiä.
Illansuussa vieras mies tuli hihkaisemaan ravintolaan, jossa olimme lämmittelemässä, että taksi odottaa minua ulkopuolella. Hyvästelin kovia kokeneet kanssamatkustajat. Taksi vei minut bussin omistajan ja kahden muun matkustajan kanssa rikkinäisen bussin luo. Bussin lattia oli aukaistu, öljy haisi joka puolella. Kuski jätti korjaajille varaosan. Minun piti ottaa bussista reppuni enkä muusta tiennyt.
