Onnellinen perhe eli tarinoita laiskuudesta

Ensimmäinen merkki perheemme hajoamisesta oli se, kun äiti lopetti navetta- ja kotitöiden tekemisen ja alkoi kasvattaa kynsiään. Isä hääri keittiössä perunakeiton kuumuudessa ja loihti paisteja aina teurastuspäivänä. Vastuu kaikesta veti hänen hermonsa kireälle, mutta hän ei vielä silloin valittanut. Minä autoin isää minkä koulultani kerkesin. Äiti istui suurimman osan päivästä uuden kampauspöytänsä ääressä ja lakkasi, viilasi tai rasvasi kynsiään. Joka päivä ne kuitenkin tuoksuivat erilaiselle. Isä rehki hiljaa enkä minä ymmärtänyt, milloin meidän elämä lähti näin päin helvettiä menemään.

Isä ja äiti menivät aikoinaan naimisiin erikoisesta syystä: rakkaudesta. He kiertelivät maailmaa, kunnes isäni vanhemmat kuolivat salamaniskuun ja vanhempani ostivat paluulipun Suomen maaseudulle, josta olivat kumpikin lähtöisin. Sekään ei heitä lannistanut. He katsoivat, että olivat saaneet juhlia nuoruuttaan ja nyt oli opittava kantamaan vastuu.

Minä synnyin, kun he olivat kaksi vuotta rehkineet pelloilla ja navetassa. Kunnansairaalassa rääyin kuin kaikki muutkin lapset ja yhtä pullea minusta tuli kuin muistakin. Minun kanssani ei ollut mitään ongelmia, koska olin hiljainen ja kaunis.

Nälkää meidän ei tarvinnut ikinä nähdä, sillä kaikki ne lihat ja juurekset ja maito, mitä emme jaksaneet itse syödä, meni myyntiin ja vanhempani laittoivat kaiken säästöön.

Sinä pääsiäisenä meillä ei naurettu. Pajunkissat kehräsivät maljakon lämpimässä vedessä, mutta minua ei huvittanut hyväillä niiden pehmeää nukkaa. Lammas oli teurastettu ja isä oli maustanut ja laittanut sen uuniin kypsymään. Illalla oli tarkoitus syödä se kaikkine lisukkeineen. Isä odotti jo vesi kielellä, että pääsisi veistelemään siivuja hoidokistaan.

Tavallisesti juhla-ateriat olivat äidin bravuuri, mutta nyt hän ei kynsien hoitamiseltaan ehtinyt muuta kuin tuhahdella muutamia käytännön ohjeita isälle, joka hikinoro valuen juoksi paikasta toiseen ja valvoi tarkasti, ettei paisti vain pääsisi kuivumaan liikaa.

Lampaanliha leijaili tuoksuna koko asunnossamme ja kastike porisi pottukattilan vieressä hellalla. Silti mikään ei ollut hyvin. Oli kuin kaikki olisi jähmettynyt ja odoteltaisiin vain suurta pamausta, joka tekisi meistä kaikista selvää.

— — —