PROLOGI

Katalan kiihkon sanoja

Tähänastinen, niin kaukainen tarina

Tarina, niin kaukana ajassa ja paikassa, niin kaukaa haettu, vaikutti aluksi eksoottiselta hölynpölyltä. Kun setäni kertoi sitä minulle, hänen suupielissään häivähtelevä viekas hymy sai hänen silmäkulmansa kurtistumaan. Reynard-setä, vanha elostelija ja vastarannan kiiski. Hän kutsui minut kylään kuultuaan, että olin saanut myytyä ensimmäisen juttuni ja halusin tulla kirjailijaksi. Hänellä oli minulle tarina, niin hän sanoi, suvussa kulkeva legenda, jossa oli ainesta vähintään yhteen kirjaan.
Kun Koré, hänen häntää vimmatusti heiluttava sekarotuinen piskinsä, oli toivottanut minut ylenpalttisesti tervetulleeksi pikkuruiseen Bank Streetin asuntoon, minut istutettiin mustalle nahkasohvalle, käteeni työnnettiin Gin tonic ja viereiselle pikkupöydälle asetettiin tuhkakuppi.
Setäni sytytti itselleen tupakan ja aloitti tarinansa.
– Sinun isoisäsi, kapteeni Jack Carter, hän sanoi, – palasi ensimmäisestä maailmansodasta muuttuneena miehenä. Hän oli nähnyt Sommen veren ja mudan omin silmin, lähettänyt miehiä kuolemaan, määrännyt sotilaita teloitettavaksi pelkuruuden tähden. Äitini sanoi, että isä kantoi muistojaan kuin salaista taakkaa, jota ei koskaan kyennyt karistamaan harteiltaan. Eräänä päivänä isäni sai sähkeen entiseltä professoriltaan – tämän nimi taisi olla Hobbsbaum – ja hyvästeltyään hätäisesti rakkaan Annansa, joka odotti silloin isääsi ja minua, hän jätti raskaana olevan vaimonsa ja lähti kohti Lähi-itää ja jäi sille tielleen.
Reynard-setä, tuo vanha laskelmoiva huijari, piti merkitsevän tauon.
– Hän haihtui Vellumiin, setäni sanoi.
– Vellumiin? sanoin.
Hän otti kulauksen Gin tonicistaan.
– Tyhjä sivu tarjoaa niin monia mahdollisuuksia, vai mitä? hän sanoi. – Siis kirjailijan näkökulmasta. Sellaiselle… pohjalle voi hahmotella musteella mitä tahansa. Miljoonia maailmoja odottamassa, että sulkakynä pyyhkäisisi paperin poikki ja loihtisi ne eläviksi. Ja eikö tunnukin siltä, että kun sitten olet kaivertanut keinotekoisen järjestyksesi tuohon tyhjään laattaan, sanojen välillä on vielä tilaa ja rivien välistä voi lukea yhtä sun toista?
Hän hymyili.
– Sinä luulet, että puhun vertauskuvallisesti. Ehkäpä puhunkin. Yritän kertoa tämän niin, että ymmärtäisit. Tarinat eivät vain pyörähdä käyntiin alusta ja kieri eteenpäin suoraa päätä loppuun saakka. Jokainen kirjailija voi – ja niin hän tekee – kertoa saman tarinan omalla tavallaan, valita oman polkunsa, luoda tarinalle kaksi ulottuvuutta yhden sijasta. Jokainen sukupolvi voi – ja niin se tekee – kertoa saman tarinan omalla tavallaan. Korjaamalla varhaisempia versioita, rakentamalla tarinoita menneisyyden jäänteiden päälle niille syntyy uudelleen kerrottaessa kolmas ulottuvuus. Kun luemme, seuraamme musteen viitoittamaa tietä, liikumme noissa kolmessa ulottuvuudessa tarinaa ahmien ja taaksepäin poukkoillen, harhaudumme sivupoluille siellä täällä pohtiessamme mahdollisen menneisyyden näkymättömiä haarautumia, kaivautuessamme tähteeksi jääneiden tarinoiden kerrostumiin, tämän uuden tekstin tieltään raivaamiin kuolleisiin totuuksiin.
– Tämä on ajan metafora, hän sanoi. – Tämä on Vellumin olemus. Ajalla on kolme ulottuvuutta niin kuin tilallakin.
Kvanttifysiikan rinnakkaiset maailmat tai vaihtoehtoinen historia olivat minulle kohtalaisen tuttuja käsitteitä, mutta ajatus… aikaisemmista todellisuuksista…
– En ole varma, että–

– Me asumme pikkuruisessa kolossa valtavan pallon pinnalla, hän sanoi, – pienessä todellisuuden laaksossa ja näemme ainoastaan eteen ja taakse. Vellumissa on muitakin laaksoja, tasankoja, missä aika levittäytyy laajoiksi illuusion kentiksi, joilla on helppo harhautua polulta, joutua niin kauas harhaan, että katsoessaan taakseen näkee menneisyyden, joka onkin jonkun muun. Ja siellä on halkeamia, siirroksia, liikkuvien mantereiden poimuttamaa kiveä, vuoristojonoiksi kasautuneita vanhempia maailmoja, joiden alkukantaisen majesteettisuuden rinnalla olemme pelkkiä kääpiöitä. Ei tarvitse kuin astua tämän maailman ulkopuolelle, ja kohta saattaakin jo seistä myyttien somerikossa, tuijottaa kallionseinämään kivettynyttä enkelinsiiven sulkaa edessään. Pikku hetki. Odota siinä.
Hän vääntäytyi ylös tuolistaan ja poistui huoneesta. Koska ovi oli auki, saatoin nähdä hänen menevän kaksionsa – poikamiesboksikseen hän sitä kutsui – neliönmuotoisen eteishallin poikki työhuoneeseen. Hetkeä myöhemmin hän palasi kantaen humidorin näköistä esinettä, joka oli kenkälaatikon kokoinen, ehkä hiukan isompi, sen pinta oli kauttaaltaan monimutkaisten abstraktien kuvioiden peitossa ja kannessa oli messinkiset saranat ja salpa.
– Sinun isoisäsi katosi Vellumiin, setäni sanoi. – Mutta hän lähetti meille tämän. Isäsi halusi polttaa sen, mutta minä estin häntä. Ajattelin, että sinun pitäisi saada se. Sinun isoisäsi ajatteli, että sinun pitäisi saada se.
Hän laski sen syliini.
– Niin hän sanoo ensimmäisellä sivulla.

Napsautin salvan auki, ja lippaan saranat kitisivät, kun aukaisin kannen. Se oli ahdettu täyteen paperia – irtonaisia lehtileikkeitä ja muistikirjoja – sivut kellastuneita ja nahkakannet hauraita kuin syksyiset lehdet. Se haisi tomulta ja tärviöltä – aavistus rikkiä, uumoilin – ja tunsin sormissani rakeen hiekkaa tai suolaa, joka peitti pehmeää mutta murenevaa kovettunutta nahkaa ja valkaistua pergamenttia.
Kuten setäni oli sanonut, päällimmäisellä sivulla – pikemminkin sivun puolikkaalla, joka oli revitty huolimattomasti jostain halvasta kirjasta ja saanut kelvata muistilapuksi – luki, että tämä arvoitus oli tarkoitettu minulle.
Pojanpojalleni Reynardille, siinä luki, vielä syntymättömälle, tyhjälle sivulle. Tee tästä hullutuksesta itsellesi tulevaisuus vailla kohtaloa. Sido Kirja kirjaksi.
Jack Carter, Palestiina, vuonna 1929.
– Minä en ymmärrä, sanoin. – Tulevaisuus vailla kohtaloa? Mikä kirja?
– Kaikkeuden kirja, sanoi setäni. – Sikäli kuin ymmärrän, sen verran kuin nyt olen saanut siitä tolkkua, se on… samaisen Vellumin kopio, koko todellisuuden kopio, koko epätodellisuuden, kaiverrettu ikuiseksi varmuudeksi grimoireen, joka olisi saattanut olla peräisin itsensä Jumalan kynästä. Siis jos sellaisiin juttuihin uskoo. Matematiikan ja metafysiikan käsikirja, joka on kirjoitettu enkelien kielellä – hän kutsuu sitä cantiksi – kielellä, joka sitoo todellisuutta.
– Kaikkeuden kirja? sanoin.
– Lue ja ota selvää, hän sanoi.
 

(Suom. Nina Saikkonen)