PROLOGI: KOHTI KOTIA
Kimmeltävää terästä, kimmeltävää terästä…
Larsen räpyttää silmiään ja liikahtaa hieman noutotasollaan sen siirtyessä
valopaneelirivistöjen ja katon vaakapalkkien alle. Suttuinen näköaistimus muuntuu hitaasti tunnistamiseksi: hän on keskuskäytävässä. Yläpuolella valo taittuu metallipalkeista, vaihtuu välkähdyksestä täydeksi loimuksi hänen lipuessaan käytävällä. Ilmeisesti toistuva leimahtelu oli herättänyt hänet. Se tai hänen polvensa, jota särki ankarasti kryokapselilääkkeiden
aikaansaaman tutun turtumuksen läpi. Hänen toinen kätensä lepää rinnan päällä ja puristaa kryokapseliasun ohutta kangasta. Ilman viileä kosketus
hänen ihollaan paljastaa, että hän on trikooasun alla alaston. Aavemainen
déjà vu iskee häneen. Hän yskii kapseligeelin jäänteitä tyhjennettyjen
keuhkojensa perukoilta. Hän liikahtaa uudestaan, mumisee itsekseen.
…ei kai taas…?
”Taas, kyllä. Merimetson perintö, kyllä vain.”
Outoa. Hän ei ole varautunut toiseen ääneen, ei ainakaan arvoituksia
lausuvaan. Kuljetus on yleensä täysin mekanisoitu prosessi, datapää on ohjelmoitu herättämään heidät ennen saapumista, ja jollei jokin ole mennyt
vikaan…
Jaaha, sitä ollaan jo kryoakapseloinnin asiantuntijoita, vai?
Sitä hän ei ole – hänen aikaisempi kokemuksensa rajoittuu kolmeen testaukseen ja yhteen varsinaiseen kuljetukseen tulolennolla, mikä selittänee
déjà vun. Mutta silti…
…enemmän kuin kolme…
…ei enempää, ei enempää…
Kiivaassa tokaisussa on karkeutta, josta hän ei pidä. Jos hän olisi kuullut
sen toisen henkilön, vaikkapa testattavan äänessä, hän olisi harkinnut rauhoittavia, ehkä jopa vartijoiden kutsumista paikalle. Yhtäkkiä hänellä on ikävän kalsea olo, aivan kuin hän olisi juuri tajunnut, että hänen kodissaan on joku, jota hän ei ole kutsunut sinne. Kuin häneen olisi äkisti iskenyt tunne, että hänen päässään viiraa.

Suom. Einari Aaltonen