Mies makasi selällään, jalat levällään ja kädet sivuille ret­kottaen. Hänellä oli yllään vaaleanruskeat nauhakengät, vaale­ansiniset farkut ja tumma pikkutakki, jonka alla oli sinivalko­raidallinen kauluspaita. Toinen käsivarsi oli olkapäätä myöten autotien viereen, kahden graniittipaaden väliin sijoitetun pen­kin alla. Toisen käden sormet sojottivat aivan kuin olisivat etsi­neet jotain, mistä tarrata kiinni. Rannekellon sekuntiviisari nakutti eteenpäin kuin pikkiriikkinen vasara. Kello oli seitse­mää yli kolme.

Gunnarstranda kohotti päätään ja katseli Grønlandin toriau­kiota reunustavien kerrostalojen seiniä. Muutamista ikkunoista näkyi valoa. Siellä täällä erottui kalpeita, uteliaita kasvoja, jotka kurkistelivat mitä alhaalla torinlaidalla tapahtui.

Valonheittimet loistivat kirkkaina asvaltin ja katukivien yllä. Muovinauha, jolla alue oli suljettu, lepatti tuulen pyyhkäistessä torin yli. Nauhan taakse oli kerääntynyt väkeä, enimmäkseen virkapukuisia poliiseja.

Valkoiseen haalariin pukeutunut hahmo kaiveli tien viereen istutetun puun runkoa. Hahmo oli nainen. Yhtäkkiä hän kään­tyi. »Katsokaa!» Hän esitteli löytöään pidellen sitä pienillä pih­deillä. Se oli pala metallia. Nainen käänteli pihtejä ja tutki löy­töä tarkemmin.

Gunnarstranda arvioi puunrungossa olevan reiän kulmaa, vertasi sitä penkin sijaintiin, mutta nousi kuullessaan askelei­den töminää. Valonheittimen häikäisevästä valokeilasta ilmes­tyi esiin Schwenke, oikeuslääkäri. Hän veti muovihansikkaat käsiinsä, kumartui lähemmäs ruumista ja avasi napin elottomaan rintakehään liimautuneesta paidasta. »Vain yksi haava», hän totesi.

He käänsivät vainajan kyljelleen. Schwenke nosti takkia ja paidanhelmaa selkäpuolelta ylöspäin. Hän tunnusteli luodin ulostuloaukkoa sormellaan ennen kuin nousi seisomaan ja rul­lasi hansikkaat pois käsistä. »Syntinen kesäyö, Gunnarstranda? Vai olitko nukkumassa kun sinulle soitettiin?»

Poliisi vilkaisi jäykästi maassa makaavaa vainajaa. »Meidän täytyy joskus puhua minun painajaisistani. Ne ovat alkaneet muuttaa luonnettaan.»

»Tiedätkö kuka uhri on?»

Gunnarstranda nyökkäsi. »Ivar Killi. Poliisi.» Hän osoitti käsiään levitellen valtavaa poliisimiesten laumaa, joka parveili jalkakäytävällä, suojanauhan takana. »Etkö ihmetellyt, miksi kaupungin kaikki kytät ovat tulleet tänne?»

Suomentanut Outi Menna.