Tekstinäyte:
***
Vaikka minun ei tarvitsekaan pelätä, että yksikään aikakausi kieltäisi Mozartilta paikan tuossa jumalten valtakunnassa, minun täytyy kuitenkin olla valmistautunut siihen, että ihmiset pitävät minua lapsellisena väittäessäni hänen olevan kaikkein ensimmäinen. Ja vaikka en millään tavalla aio hävetä lapsellisuuttani ja vaikka se tulee aina olemaan minulle merkityksellisempi ja arvokkaampi kuin mikään tyhjentävä ajattelu, ehkä erehtymättömyytensä vuoksi, yritän kuitenkin nyt tässä harkitusti todistaa hänen asemansa oikeutuksen.
Klassisen taideteoksen menestyksen perustana oleva onnekas seikka, joka määrittelee taideteoksen klassisen luonteen ja kuolemattomuuden, on kahden voiman täydellinen sopusointu. Tämä sopusointu on niin täydellinen, että myöhäisempi reflektoiva aikakausi ei edes ajatuksen voimalla pysty erottamaan yhtyneitä voimia ja rikkomaan sopusointua ilman että on vaara herättää tai ruokkia väärinkäsityksiä. Kun siis sanotaan, että oli Homeroksen onni, että hän sai parhaan eeppisen aiheen saatetaan helposti unohtaa, että me vastaanotamme aina tämän aiheen siten kuin Homeros on sen ymmärtänyt, ja että sen osoittautuminen kaikkein täydellisimmäksi eeppiseksi aiheeksi tulee meille selväksi ainoastaan Homeroksen aikaansaaman muuntautumisen avulla. Toisaalta, jos painotetaan sitä runollista toimintaa, jolla Homeros käsitteli aihetta, on helposti vaara unohtaa, että runosta ei koskaan olisi tullut sitä mitä se on, jollei ajatus, jolla Homeros sitä muokkasi, olisi kuulunut itse runoon, ja jollei muoto olisi ollut aiheen oma muoto. Runoilija toivoo aiheensa; mutta kuten sanotaan, toivominen ei ole taidetta ja näinhän luultavasti onkin, ainakin monen saamattoman runontoivojan kohdalla.
Aidosti toivominen on sen sijaan suurta taidetta, tai oikeastaan se on lahja. Se on nerouteen liittyvää selittämättömyyttä ja salaperäisyyttä. Sama koskee taikavarpua, jolle ei juolahda mieleen toivoa koskaan muulloin kuin toivomuksen kohteen ollessa läsnä. Toivomisella on siis paljon syvempi merkitys kuin mitä siihen tavallisesti liitetään. Abstraktin ymmärryksen kannalta se on naurettavaa, koska se ymmärtää toivomisen lähinnä suhteessa siihen mitä ei ole, ei suhteessa siihen mitä on.
Vaikka minun ei tarvitsekaan pelätä, että yksikään aikakausi kieltäisi Mozartilta paikan tuossa jumalten valtakunnassa, minun täytyy kuitenkin olla valmistautunut siihen, että ihmiset pitävät minua lapsellisena väittäessäni hänen olevan kaikkein ensimmäinen. Ja vaikka en millään tavalla aio hävetä lapsellisuuttani ja vaikka se tulee aina olemaan minulle merkityksellisempi ja arvokkaampi kuin mikään tyhjentävä ajattelu, ehkä erehtymättömyytensä vuoksi, yritän kuitenkin nyt tässä harkitusti todistaa hänen asemansa oikeutuksen.
Klassisen taideteoksen menestyksen perustana oleva onnekas seikka, joka määrittelee taideteoksen klassisen luonteen ja kuolemattomuuden, on kahden voiman täydellinen sopusointu. Tämä sopusointu on niin täydellinen, että myöhäisempi reflektoiva aikakausi ei edes ajatuksen voimalla pysty erottamaan yhtyneitä voimia ja rikkomaan sopusointua ilman että on vaara herättää tai ruokkia väärinkäsityksiä. Kun siis sanotaan, että oli Homeroksen onni, että hän sai parhaan eeppisen aiheen saatetaan helposti unohtaa, että me vastaanotamme aina tämän aiheen siten kuin Homeros on sen ymmärtänyt, ja että sen osoittautuminen kaikkein täydellisimmäksi eeppiseksi aiheeksi tulee meille selväksi ainoastaan Homeroksen aikaansaaman muuntautumisen avulla. Toisaalta, jos painotetaan sitä runollista toimintaa, jolla Homeros käsitteli aihetta, on helposti vaara unohtaa, että runosta ei koskaan olisi tullut sitä mitä se on, jollei ajatus, jolla Homeros sitä muokkasi, olisi kuulunut itse runoon, ja jollei muoto olisi ollut aiheen oma muoto. Runoilija toivoo aiheensa; mutta kuten sanotaan, toivominen ei ole taidetta ja näinhän luultavasti onkin, ainakin monen saamattoman runontoivojan kohdalla.
Aidosti toivominen on sen sijaan suurta taidetta, tai oikeastaan se on lahja. Se on nerouteen liittyvää selittämättömyyttä ja salaperäisyyttä. Sama koskee taikavarpua, jolle ei juolahda mieleen toivoa koskaan muulloin kuin toivomuksen kohteen ollessa läsnä. Toivomisella on siis paljon syvempi merkitys kuin mitä siihen tavallisesti liitetään. Abstraktin ymmärryksen kannalta se on naurettavaa, koska se ymmärtää toivomisen lähinnä suhteessa siihen mitä ei ole, ei suhteessa siihen mitä on.



