Mihin siis olenkaan syyllistynyt?
[Tämä artikkeli löytyi Anna Politkovskajan tietokoneelta hänen kuolemansa jälkeen. Se on nähtävästi suunnattu ulkomaiselle yleisölle.]
Sanalla ”kovjornyi” tarkoitetaan venäläistä pelleä, jonka tehtävänä oli aikoinaan naurattaa yleisöä sillä välin, kun sirkusareenaa muuteltiin ohjelmanumeroiden välissä. Ellei hän saanut ihmisiä nauramaan, hänelle buuattiin ja sirkuksen johto antoi hänelle potkut.
 Miltei kaikki nykypäivän venäläiset toimittajat ja vielä jäljellä olevat joukkoviestimet ovat tällaisia klovneja: varsinainen pellearmeija, jonka ensisijaisena tehtävänä on viihdyttää yleisöä. Jos joskus on kirjoitettava jostain vakavasta, silloin keskitytään ylistämään ”vallan vertikaalia” kaikissa ilmenemismuodoissaan. Vallan vertikaali on jotain, mitä presidentti Putin on rakennellut viimeiset viisi vuotta. Se on rakennelma, jossa jokaisen virkamiehen on nimittänyt joko Putin itse tai joku hänen nimittämänsä henkilö – byrokratian huipulta aina pohjalle asti. Näin johtavista asemista saadaan putsattua kaikki, jotka kykenevät ajattelemaan toisin kuin lähin esimies. Venäjää käytännössä johtavalle presidentinhallinnolle tällä tavoin virkoihinsa nimitetyt ovat ”meikäläisiä”. Kaikki muut ovat vihollisia. Ylivoimainen enemmistö joukkoviestimistä tukee tätä kahtiajakoa kuvailemalla meikäläisten hyvyyttä ja vihollisten kataluutta. Jälkimmäisiin lukeutuvat liberaalipoliitikot, ihmisoikeusaktivistit ja ”pahat” demokraatit, joiden katsotaan pelaavan länsimaiden pussiin. Esimerkki ”hyvästä” demokraatista on tietenkin presidentti Putin itse. Sanomalehdissä ja televisiossa ”paljastetaan” näyttävästi, millaista rahallista tukea vihollisleiri on saanut länsimailta toimintaansa.
 Median edustajat ovat tarttuneet innolla klovnin rooliinsa. Enää ei kamppailla oikeudesta välittää puolueetonta tietoa vaan keskitytään palvelemaan presidentinhallintoa. Ala, jolla itsekin työskentelen, on vajonnut älylliseen ja moraaliseen alennustilaan. On myös sanottava, että useimpia toimittajakollegoitani tämä paluu journalismista vallanpitäjiä myötäilevään propagandaan ei edes erityisemmin häiritse. He myöntävät avoimesti, että presidentinhallinnon edustajat syöttävät heille tietoa vihollisista ja sanovat, mitä aiheita käsitellä, mitä ei.
 Entä kuinka käy niille toimittajille, jotka eivät tahdo osallistua tähän sirkukseen? Heistä tulee hylkiöitä. Eikä tämä ole liioittelua.
 Olin viimeksi Pohjois-Kaukasiassa keräämässä tietoa Tšetšenian, Ingušian ja Dagestanin tilanteesta elokuussa 2006. Tahdoin haastatella korkea-arvoista tšetšeenivirkamiestä kuullakseni, millaisia tuloksia turvallisuuspalvelu FSB:n johtajan vastarintataistelijoille julistama yleinen armahdus oli tuottanut.
 Sujautin hänelle vaivihkaa ja sen enempää selittelemättä lappusen, jolle olin raapustanut Groznyin laitamilla sijaitsevan rauniotalon osoitteen. Olimme sopineet aiemmin Moskovassa, että tuli-sin haastattelemaan häntä. Seuraavana päivänä hän lähetti tuohon osoitteeseen miehen, joka lausui salaperäisesti: ”Minun käskettiin sanoa, että kaikki on kunnossa.” Se tarkoitti, että virkamies tulisi tapaamaan minua. Tarkemmin sanoen hän saapuisi paikalle jalkaisin verkkokassi kädessään ikään kuin olisi menossa ostamaan
leipää.
 Hänellä oli tarjota korvaamattoman arvokasta tietoa, joka romutti viralliset lausunnot armahdusprosessin tuloksista. Otin tiedot vastaan tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen takana kaksi metriä kanttiinsa olevassa huoneessa. Ennen sotaa koppero oli palvellut vajana, ja siinä oli yksi ainoa pieni ikkuna. Sen jälkeen kun asuinrakennus pommitettiin hajalle, asukkaat ovat joutuneet käyttämään tätä tilaa sekä keittiönä, makuuhuoneena että kylpyhuoneena. Isäntäväki antoi tilan käyttööni, vaikka se heitä pelottikin, sillä olemme vanhoja ystäviä. Kirjoitin pariskunnan koettelemuksista joitain vuosia sitten, kun heidän poikansa oli siepattu.
 Miksi sitten tuo virkamies ja minä turvauduimme näin erikoisiin järjestelyihin? Olimmeko kenties järjiltämme tai etsimmekö jännitystä elämään? Ei sinne päinkään. Novaja Gazeta -lehden toimittajan tapainen oppositiohenkinen tiedonkerääjä ei vain voi veljeillä avoimesti valtion virkamiehen, ”meikäläisen”, kanssa. Se olisi tuhoisaa molemmille.
Jonkin ajan kuluttua tuo samainen korkea virkamies toi entiseen vajaan vastarintataistelijoita, jotka tahtoivat laskea aseensa mutta eivät osallistua viralliseen ilveilyyn. Kuulin heiltä monenlaista kiinnostavaa siitä, miksei kukaan halua antautua viranomaisille. Vallanpitäjiin ei kuulemma voi luottaa, sillä heitä kiinnostavat vain pr-temput.
 ”Kukaan ei tahdo antautua!” Sitä kommentaattorit eivät vähällä usko. Venäjän televisiossa on näytetty viikkokaudet epämääräisiä henkilöitä, jotka ilmoittavat hyväksyvänsä armahduksen ehdot ja ”luottavansa Ramzaniin”. Ramzan Kadyrov on presidentti Putinin suosikkitšetšeeni, joka nimitettiin tasavallan pääministeriksi, vaikka on pelkkä idiootti vailla koulutusta, älyä ja erityisiä lahjoja muuhun kuin rettelöintiin ja ryöstelyyn.
 Näihin kyseenalaisiin tilaisuuksiin järjestetään paikalle joukoittain pellejournalisteja (minua ei kutsuta). He kirjoittavat kaiken huolellisesti muistiin, kuvaavat, antavat raporttinsa ja välittävät siten täysin vääristyneen kuvan todellisuudesta. Armahduksen julistajille tuo kuva on kuitenkin mieleen.


Suomentanut Kirsi Luoma.