Uloskäynnin vieressä oli kukkakioski ja siinä nätti tyttö, jolla oli pitkät viljanvaaleat hiukset. Iskä oli katselevinaan ruukkukasveja, mutta todellisuudessa hän halusi vaihtaa pari sanaa tytön kanssa, koska tämä hymyili hänelle ystävällisesti ja jutteli mukavia. Tytön tapaaminen piristi aina iskää; hän kuvitteli jopa, että tyttö oli vähän kiinnostunut hänestä. Että tyttö suorastaan odotti meidän tuloamme koko päivän.

— Tulehan sitten, Nataša! hän sanoi, kun oli aika lähteä, ja hän sanoi sen niin kovaa että kukkatyttö kuuli.
— Nataša!
Minua nolotti. Nataša oli minun toinen nimeni. Iskä ei kutsunut minua Åsaksi juuri koskaan. Tavallisesti hän sanoi tyttömyttynen, pikkukimuli, pikkuhupakko tai mitä nyt milloinkin mieleen tuli. Tai Pupunen, niin kuin iskä ja äiti olivat sanoneet silloin, kun minä olin vielä äidin mahassa. Ihan niin kuin iskä olisi katunut sitä, että minusta oli tehty Åsa, vaikka toisaalta hän myös ylpeili sillä, että oli alun perin keksinyt koko nimen. Minun mielestäni Åsa oli maailman rumin nimi. Kaikki Åsat olivat läskipossuja, joilla oli paksut reidet, letit ja leveät hampaat. Minä olisin halunnut olla Gabriella, Johanna, Josefina tai jotain muuta sievää ja tyttömäistä —monta tavua, jotka kertoivat, että minä olin tärkeä.

Minä sanoin iskää aina iskäksi. En koskaan isäksi enkä missään tapauksessa faijaksi. Joskus sanoin vahingossa Baloo — koska hän oli niin iso, vahva ja hauska — mutta siitä hän ei pitänyt. Baloo oli jotakin naurettavaa, tyhmä amerikkalainen viidakkokarhu. Hän halusi mieluummin olla Pepin isä, kapteeni Efraim Pitkätossu — voimamies, jolla oli tatuointeja käsivarsissa ja joka ei antanut kahlita itseään.

Toisillemme me sanoimme, että olimme parhaita kavereita ja kamuja. Sinä ja minä, me ollaan toistemme parhaita kavereita ja kamuja.