Isä sanoi aina, että jonain päivänä tekisin jotain merkittävää. ”Sinusta tulee vielä jotain, John Osbourne”, faija hoki aina parin bissen jälkeen. ”Teet varmasti jotain ainutlaatuista. Tai sitten joudut vankilaan.” Oikeassahan isäukko oli. Olin linnassa ennen kuin täytin kahdeksantoista. Kakku läjähti murtohommista. Tai kuten syytelauselmassa luki: ”Luvaton tunkeutuminen ja kahdenkymmenenviiden punnan arvoisen omaisuuden anastaminen.” Nykyrahassa ryöstösaaliini arvo olisi noin kolmesataa puntaa. Sanotaan vaikka niin, että se ei tosiaan ollut mikään Suuri junaryöstö.

Olin aivan kädetön murtovaras. Kävin kerta toisensa jälkeen putsaamassa saman mestan. Olin ottanut Astonissa tähtäimeeni Sarah Clarke’s -nimisen vaatekaupan, joka sijaitsi kotini takana kulkevalla kadulla. Ensimmäisellä keikalla rohmusin sylini täyteen henkareita ja kelasin että jumalauta, nyt on maaginen meininki. Olin varma, että
saan trokattua saaliin eteenpäin pubissa. Olin kuitenkin unohtanut ottaa taskulampun messiin, ja pian kävi ilmi, että olin anastanut kasan vauvojen leukalappuja ja tenavien alushousuja. Niillä oli pubissa suunnilleen yhtä paljon kysyntää kuin paskapökäleellä.
 
Menin siis takaisin. Toisella kerralla pöllin 24-tuumaisen television, mutta se helvetin toosa oli niin painava, etten jaksanut kantaa sitä, ja kun olin kiipeämässä pihamuurin yli, se putosi rintani päälle. Makasin varmaan tunnin verran ojassa nokkosten seassa kykenemättä liikkumaan. Tunsin itseni ihan pelleksi – olin kuin sen likinäköisen Mr. Magoon hörhöversio. Sain viimein siirrettyä telkkarin pois päältäni mutta jouduin jättämään sen ojaan. Kolmannella keikalla onnistuin pöllimään kasan paitoja. Olin niin fiksu, että tajusin jopa käyttää hanskoja, ihan niin kuin todelliset ammattilaiset. Ongelma vain oli, että toisesta hanskasta puuttui peukalo, joten jätin rikospaikalle täydelliset sormenjäljet. Kun kytät tulivat himaan kyselemään pari päivää myöhemmin, he löysivät
hanskat ja ryöstösaaliin. ”Poika käytti sitten hanskoja, joista puuttuu peukalo”, kyttä sanoi lyödessään minut rautoihin. ”Varsinainen Einstein.”

Juttu meni oikeuteen viikkoa myöhemmin, ja tuomari mätkäytti 40 punnan sakot. En ollut eläissäni omistanut sellaista summaa. Minulla ei olisi mitään saumaa maksaa sakkoja ellen ryöstäisi pankkia. Tai lainaisi rahoja faijalta. Mutta faija ei ollut myötämielinen. ”Minä ansaitsen palkkani rehellisellä työllä”, äijä sanoi. ”Miksi antaisin rahat sinulle? Saatpahan opetuksen, perkele.” ”Mutta faija...” ”Se on omaksi parhaaksesi, poika.” Asia oli loppuun käsitelty.

Tuomari passitti minut kolmeksi kuukaudeksi Winson Greeniin maksamattomien sakkojen vuoksi. Rehellisesti sanottuna paskoin melkein housuuni, kun kuulin linnatuomiosta. Winson Green oli vanha, viktoriaaninen rangaistuslaitos, joka oli rakennettu vuonna 1849. Paikan pamput olivat pahamaineisia kusipäitä, ja itse asiassa jopa vankeinhoidon valtakunnallinen ylitarkastaja myönsi myöhemmin, että Winson Green oli väkivaltaisin,
laittomin ja kusisin luola, jonka hän oli eläissään nähnyt. Rukoilin faijaa maksamaan sakot, mutta ukko vain intti, että ehkä vankilassa taottaisiin järkeä päähäni.

Olin pohjimmiltani vain hakenut kavereiden hyväksyntää, kuten suurin osa nuorisorikollisista tekee. Kelasin, että olisi siistiä olla kova jätkä. Mieli muuttui, kun saavuin Winson Greeniin. Vastaanottohuoneessa sydämeni hakkasi niin hulluna, että luulin sen räjähtävän ulos rinnastani ja lentävän lattialle. Pamput tyhjensivät taskuni ja sulloivat omaisuuteni – lompakon, avaimet ja röökit – pieneen muovipussiin ja naureskelivat kovaan ääneen pitkänä hulmuavaa, ruskeaa fledaani. ”H-siiven pojat ihastuvat sinuun ikihyviksi”, toinen vartija kuiskasi korvaani. ”Suloisia suihkuhetkiä, muru.” Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä äijä tarkoitti. Asia selvisi pian.