Hunter, joka oli vaistonnut jotakin yliluonnollisten aistiensa avulla, heilautti käsineeseen puettua kättään pysähtymisen merkiksi ja laskeutui varovasti maahan makuulle.
– Siellä on sumua, hän virkkoi vetäen ilmaa sieraimiinsa. – Mitä se on?
Homeros ja Ahmed vilkaisivat toisiaan. Molemmat käsittivät, mitä se merkitsi: saalistus oli alkanut, ja olisi uskomaton onnenpotku, jos heidän onnistuisi nyt päästä Nagornajan pohjoisrajalle elävinä.
– Mitenhän sen selittäisi, Ahmed vastasi vastahakoisesti. – Se hengittää...
– Mikä? tiedusteli kenraali kuivasti ja heilautti repun selästään tarkoituksenaan ilmeisesti valita arsenaalistaan sopiva ase.
– Nagornaja, Ahmed sanoi nyt kuiskaten.
– Sehän nähdään, Hunter irvisti halveksuvasti.
Mutta ei, Homeros oli vain kuvitellut, että kenraalin runnellut kasvot olivat heränneet eloon. Todellisuudessa ne olivat yhtä ilmeettömät kuin tavallisestikin, valo vain oli tehnyt tepposensa.
Sadan metrin päästä myös toiset näkivät sen: heitä vastaan ryömi maata pitkin paksu, vaalea usva, joka maisteli ensin heidän saappaitaan, kietoutui sitten heidän polviensa ympärille, täytti tunnelin vyötärön korkeudelle saakka... Tuntui kuin he olisivat hitaasti astelleet aavemaiseen mereen, kylmään ja pahansuopaan, edeten askel askeleelta yhä syvemmälle pitkin petollisen loivaa pohjaa, kunnes olivat vajonneet sen sameisiin vesiin päätä myöten.
Näkyvyys oli heikko. Taskulamppujen valo hukkui tuohon omituiseen utuun kuin kärpänen hämähäkinseittiin: sen taisteltua eteenpäin vain muutaman askeleen matkan sen voimat ehtyivät, se nääntyi ja jäi riippumaan tyhjyyteen vangittuna, voipuneena ja alistettuna. Äänet kuuluivat huonosti, kuin pumpulin lävitse, ja jopa liikkuminen oli tavallista hankalampaa, aivan kuin joukko todella olisi kävellyt pitkin mutaista pohjaa raiteiden sijaan.
Myös hengittäminen kävi koko ajan vaikeammaksi – ei kosteuden vuoksi, vaan koska ilmaan oli yhtäkkiä ilmestynyt merkillinen, karvas sivumaku. Sitä ei tehnyt mieli päästää keuhkoihin. Tuntui kuin olisi vetänyt sisäänsä ilmaa, jonka jokin valtava, tuntematon olento oli päästänyt keuhkoistaan, josta se oli imenyt kaiken hapen ja jonka se oli kyllästänyt omilla myrkyllisillä höyryillään.
Homeros painoi varmuuden vuoksi kaasunaamarin jälleen kasvoilleen. Hunter loi häneen pikaisen silmäyksen, työnsi kätensä kankaiseen olkalaukkuunsa, avasi sen ja asetti oman tavallisen naamarinsa päälle toisen, kumisen. Ilman kaasunaamaria oli enää Ahmed, joka joko ei ollut ehtinyt ottaa sitä mukaansa tai ei ollut pitänyt sitä tarpeellisena.
Kenraali jähmettyi jälleen ja suuntasi repaleisen korvansa kohti Nagornajaa, mutta sankka, valkoinen usva esti häntä erottamasta kunnolla asemalta kantautuvia katkonaisia ääniä, muodostamasta niistä kokonaiskuvaa. Kuulosti siltä, kuin jokin painava olisi kaatunut lähistöllä – kuului pitkä ähkäisy, joka oli liian matala ollakseen ihmisen sen paremmin kuin minkään eläimenkään. Sitten kuului voimakas, rautainen kirskunta, ihan kuin jonkun käsi olisi kerinyt kokoon yhtä seinällä kulkevista paksuista putkista.
Hunter ravisti päätään kuin puistellen irti kiinni tarttunutta likaa ja vaihtoi käsissään olevan lyhyen konepistoolin armeijan Kalašnikoviin, jossa oli tuplalipas ja piipun alle asennettu kranaatinheitin.
– Vihdoinkin, hän mutisi itsekseen.
He eivät edes heti käsittäneet tulleensa varsinaiselle asemalle. Nagornajan peitti sumu, joka oli sakeaa kuin sianmaito, ja Homeroksesta, joka katseli asemaa kaasunaamarinsa huurtuneen silmikon läpi, tuntui kuin hän olisi ollut uponneen valtamerialuksen kannelle päässyt sukeltaja.
Yhtäläisyyttä lisäsivät seiniin pakottamalla tehdyt koristeet – koruttomalla ja yksinkertaisella neuvostotyylillä metalliin kaiverretut merilokit. Ne muistuttivat lähinnä kivenlohkareesta löydettyjä eläinfossiilien painaumia. ”Niin ihmisen kuin hänen tekeleidensä kohtalo on muuttua fossiileiksi”, ajatus pälkähti Homeroksen päähän. ”Mutta kuka ne kaivaa esiin?”
Ympäröivä utu eli, se aaltoili ja värähteli. Silloin tällöin siihen ilmestyi tummia tihentymiä. Aluksi esiin piirtyi junanromu tai ruostunut vartijankoppi, sitten jonkin myyttisen hirviön suomuinen vartalo tai pää. Homerosta pelotti kuvitellakin, millaiset olennot olivat voineet vallata henkilökunnan tilat ja ottaa omakseen ensimmäisen luokan hytit tuhon jälkeisten vuosikymmenten aikana. Hän oli kuullut paljon juttuja siitä, mitä Nagornajalla tapahtui, mutta ei vielä koskaan ollut joutunut kohtaamaan sitä kasvoista kasvoihin.

– Tuolla se on! Tuolla, oikealla! Ahmed karjui ja nyki Homerosta hihasta.
Kajahti omatekoisen äänenvaimentimen tukahduttama pamaus.
Homeros käännähti ympäri vikkelämmin kuin hänen reumatisminsa olisi sallinut, mutta taskulampun hölmistynyt valo paljasti vain kaistaleen aaltopellillä päällystettyä pylvästä.
– Takana! Tuolla, takana! Ahmed ampui lyhyen sarjan.
Hänen luotinsa kuitenkin vain pirstoivat viimeisiä säilyneitä marmorilaattoja, joilla aseman seinät oli aikoinaan verhoiltu. Minkä olennon piirteet Ahmed sitten olikaan nähnyt vellovan usvan keskellä, se oli haihtunut utuun koskemattomana.
”On hengittänyt liikaa höyryjä”, ajatteli Homeros.
Samassa hän huomasi sivusilmällä jonkin... Jonkin jättiläismäisen, aseman liian matalan, neljän metrin korkeudella kohoavan katon alla kumartuvan ja hirmuiseen kokoonsa nähden uskomattoman ketteräliikkeisen, joka oli sukeltanut usvan keskeltä esiin aivan Homeroksen näkökentän laidalla ja kadonnut jälleen näkyvistä ennen kuin ukko ehti tähdätä siihen rynnäkkökiväärillään.
Homeros kääntyi avuttomana katsomaan kenraalia.
Tätä ei näkynyt missään.

(...)

– Siinä se on! Siinä! Katsoo minua!
Ahmed kailotti niin kuin hänet olisi jo napattu ja häntä raahattaisiin jonnekin, niin kuin ei vielä koskaan ollut sallinut itsensä huutaa. Rynnäkkökivääri pääsi vauhtiin, mutta herkesi sitten jälleen: Ahmed, joka oli täysin kadottanut tavanomaisen rauhallisuutensa, tärisi yrittäessään vaihtaa aseeseen täyden lippaan.
– Se on valinnut minut... Minut...
Toinen rynnäkkökivääri ärjäisi touhukkaasti jossakin lähistöllä, hiljeni hetkeksi ja alkoi sitten taas nakuttaa katkonaisia kolmen laukauksen sarjoja vain juuri ja juuri kuuluvasti.
Hunter oli vielä elossa, eli heillä oli vielä toivoa. Pamaukset vuoroin loittonivat, vuoroin lähenivät, mutta oli mahdoton sanoa, löysivätkö luodit kohteensa. Homeros, joka odotti kuulevansa haavoittuneen hirviön raivostuneen karjaisun, pinnisteli turhaan kuuloaan. Painostava hiljaisuus oli verhonnut aseman. Joko sen salaperäisillä isännillä ei ollut ruumista tai sitten niitä ei voinut vahingoittaa.
Kenraali kävi merkillistä taisteluaan nyt asemalaiturin toisessa päässä – siellä leimahtelivat ja hiipuivat valojuovaluotien jättämät, hehkuvat vanat. Hän oli niin aaveiden kanssa käymänsä kamppailun lumoissa, että jätti alaisensa vaaran armoille.
Homeros veti henkeä ja käänsi katseensa kohti kattoa. Halu tehdä niin oli kiusannut häntä jo useiden pitkien minuuttien ajan, ja nyt hän viimein antoi sille varovasti periksi. Hän oli ihollaan, päälaellaan ja niskavilloissaan aistinut itseensä kohdistuvan katseen – kylmän ja painostavan – eikä enää voinut taistella tuntemusta vastaan.
Aivan katonrajassa, korkealla heidän päidensä yläpuolella, leijui vielä yksi pää. Se oli niin suuri, ettei Homeros heti edes käsittänyt, mikä hänen silmiensä edessä oli. Jättiläisen vartalo peittyi aseman hämärään, vain sen kammottava naamataulu riippui hieman keinahdellen pikkuruisten ihmispolojen yllä, jotka olivat kohottaneet hyödyttömät aseensa puolustuksekseen. Se ei kiirehtinyt hyökkäämään, vaan antoi heille jostakin syystä vähän lisäaikaa.
Kauhusta mykistynyt ukko laskeutui nöyränä polvilleen. Rynnäkkökivääri kirposi hänen otteestaan ja putosi kalahtaen raiteelle. Ahmed alkoi huutaa keuhkojensa täydeltä. Olento kumartui verkkaisesti eteenpäin, ja sen tumma, järkälemäinen vartalo täytti koko heidän edessään olevan tilan. Homeros sulki silmänsä valmistautuen, hyvästellen... Hän mietti ja katui vain yhtä asiaa. Mieltä jäyti ja kaihersi katkera ajatus: ”En ehtinyt!”

Mutta samassa kranaatinheittimestä leimahti liekki, kuurouttava paine­aalto iskeytyi korviin jättäen jälkeensä loputtoman, kimakan piipityksen, ja ylhäältä alkoi sataa palaneen lihan kimpaleita. Ahmed tokeni ensimmäisenä, kiskoi ukkoa kauluksesta, sai tämän nostettua jaloilleen ja lähti raahaamaan tätä perässään.
He juoksivat eteenpäin, kompastelivat raidepölkkyihin ja nousivat sitten taas jaloilleen kipua tuntematta. He pitelivät kiinni toisistaan, sillä valkoisen usvan läpi oli mahdotonta nähdä mitään edes käden­mitan päähän. He pakenivat niin kuin heitä ei olisi uhannut vain kuolema, vaan jokin suunnattoman paljon kauhistuttavampi – lopullinen ja peruuttamaton niin ruumiin kuin sielunkin tuhoutuminen – kadotus.
Näkymättömät ja lähes äänettömät demonit seurasivat heitä vain ­askeleen päässä. Ne saattelivat heitä, mutta eivät hyökänneet, vaan ikään kuin leikkivät luoden heille illuusion pelastumisesta.
Sitten aseman lohkeillut marmori vaihtui tunnelin kaarevaksi seinämäksi: heidän oli onnistunut päästä pakoon Nagornajalta! Aseman vartijat jäivät taakse. Tuntui kuin ne olisivat edenneet niin pitkälle kuin niitä kahlitsevat ketjut olivat sallineet. Mutta vielä oli aikaista pysähtyä. Ahmed marssi etummaisena seuraten kädellään seinällä kulkevia putkia, tunnustellen tietä eteenpäin, ja hoputti kompuroivaa Homerosta, joka vähän väliä pyrki päästä istahtamaan.
– Kuinkahan kenraalin on käynyt? kähisi Homeros riisuttuaan vauhdissa kaasunaamarin, joka hankaloitti hengittämistä.
– Kunhan usva hälvenee, pysähdytään ja jäädään odottamaan. Kohta, sen pitäisi loppua ihan kohta! Enää parisataa metriä... Pois sumusta. Tärkeintä on päästä pois sumusta, Ahmed hoki kuin loitsua. – Alan laskea askeleita...
Heitä ympäröivä utu ei hälvennyt kahdensadan eikä vielä kolmensadankaan askeleen päästä. ”Entä jos se onkin levinnyt Nagatinskajalle saakka?”, mietti Homeros. ”Jos se on ahmaissut jo Tulskajan ja Nahimovskin myös?”
– Ei voi olla... Täytyyhän sen... Enää aivan vähän... Ahmed mutisi sadannen kerran ja jähmettyi yhtäkkiä paikalleen.
Homeros törmäsi tähän suoraan vauhdista ja molemmat tuiskahtivat maahan.
– Seinä loppui, Ahmed silitteli typertyneenä raiteita, raidepölkkyjä ja kosteaa, rosoista betonilattiaa kuin peläten, että myös maa hänen jalkojensa alla katoaisi yhtä petollisesti kuin hänen toinen tukensa oli juuri haihtunut olemattomiin.
– Tässähän se on, mikä sinulle tuli? Homeros tavoitti kädellään putken, tarttui siihen ja nousi varovasti pystyyn.
– Anteeksi... Ahmed vaikeni hetkeksi kooten ajatuksiaan. – Tiedätkö, siellä asemalla... Luulin, etten pääsisi koskaan sieltä pois. Se katsoi minua niin... Se katsoi minua, ymmärrätkö. Se oli päättänyt ottaa minut. Luulin jääväni sinne ikuisiksi ajoiksi. Ettei minua haudattaisi.
Sanat tulivat hänen suustaan työläästi, kesti pitkään, ennen kuin hän päästi ne ilmoille. Hän häpesi omaa akkamaista parkumistaan, yritti puolustella sitä, vaikka tiesi, ettei sille ollut mitään puolustusta. Homeros pudisti päätään.
– Anna olla. Minä kastelin housuni, mutta mitä väliä sillä enää on? Mennään, nyt meidän todella pitäisi olla aivan lähellä.
Takaa-ajo oli ohi, nyt saattoi hengähtää. Eivätkä he enää olisi jaksaneetkaan juosta, he raahustivat eteenpäin tukeutuen edelleen sokeasti seiniin, lähestyen askel askeleelta pelastusta. Kauhein oli nyt takanapäin, ja vaikka usva ei toistaiseksi suostunut väistymään, ennemmin tai myöhemmin tunnelin raa’at vihurit pureutuisivat siihen, repisivät sen riekaleiksi ja veisivät sen mennessään tuuletuskanaviin. Ennemmin tai myöhemmin he pääsisivät ihmisten luokse ja jäisivät sinne odottamaan matkalla viipyvää kenraaliaan.
Tämä tapahtui jopa aiemmin kuin he olivat odottaneet – kenties siksi, että sumussa niin aika kuin tilakin tuntuivat vääristyvän. Seinän viertä kohosivat valurautaiset tikkaat – sisäänkäynti asemalle – tunnelin kaarevat seinät muuttuivat suoriksi ja kiskojen väliin ilmestyi suojakuoppa raiteille pudonneita matkustajia varten.
– Katsos vaan, kuiskasi Homeros. – Luulen, että tässä on asema! Kyllä, asema!
– Hoi, onko täällä ketään? Ahmed karjaisi niin kovaa kuin jaksoi.
– Veljet! Onko täällä ketään?
Mieletön, ilakoiva nauru pyrki ulos hänen rinnastaan.
Lamppujen kellertävä, himmeä valo paljasti usvaisen pimeyden keskeltä ajan ja ihmisten kalvamat seinien marmorilaatat: yksikään värikkäistä mosaiikeista – ne olivat Nagatinskajan ylpeydenaihe – ei ollut säilynyt. Ja mitä oli tapahtunut kivellä päällystetyille pylväille? Ei kai vain...
Vaikka kukaan ei vastannut Ahmedille, hän jatkoi huutelua ja riemuitsemista. Selvähän se, olivat säikähtäneet sumua ja vetäytyneet kauemmaksi, mutta häntä se ei enää pelästyttäisi. Sen sijaan Homeros etsi levottomana seiniltä jotakin, tarkasteli niitä taskulampun himmenevässä valossa, ja epäily kylmäsi häntä.
Viimein hän löysi etsimänsä – halkeilleeseen marmoriin ruuvatut rautaiset kirjaimet.
”NAGORNAJA”.