Artjom upposi ajatuksiinsa, päässä kuohui, ajatukset nousivat hänen
tietoisuutensa pinnalle yksi toisensa jälkeen ja haihtuivat ehtimättä
muodostua sanoiksi, palasivat takaisin pohjalle. Tuntui kuin kieli olisi
halvaantunut, eikä nuorukainen saanut pitkään aikaan puserrettua it
sestään sanaakaan. Oliko tämä ihminen todella tiennyt etukäteen hänen
tulostaan? Oliko Hunter varoittanut tätä jollakin keinolla? Oliko
Hunter elossa, vai puhutteliko heitä hänen aineeton varjonsa? Mutta
siinä tapauksessa piti uskoa myös Haanin maalailemiin kauheisiin,
houreisiin kuviin tuonpuoleisesta elämästä, ja kuinka paljon helpompaa
ja mukavampaa olikaan ollut uskotella itselleen, että tämä oli pelkkä
mielipuoli. Mutta mikä tärkeintä, hänen keskustelukumppaninsa tiesi
jotakin siitä tehtävästä, joka Artjomilla oli edessään. Hän kutsui sitä
missioksi, ja vaikkei tiennytkään sen tarkoitusta, hän ymmärsi sen raskauden
ja tärkeyden, tunsi myötätuntoa Artjomia kohtaan ja halusi helpottaa
hänen taakkaansa.
– Mihin sinä olet menossa? Haan kysyi matalalla äänellä katsoen
Artjomia silmiin aivan kuin olisi lukenut tämän ajatukset. – Kerro minulle,
mihin tiesi vie, niin autan sinua ottamaan seuraavan askeleen
kohti päämäärääsi, jos se vain on mahdollisuuksieni rajoissa. Hän pyysi
minua tekemään niin.
– Polis, Artjom henkäisi. – Minun pitää päästä Polikseen.
– Miten sinä olit ajatellut päästä Kaupunkiin tältä Jumalan hylkäämältä
asemalta? Haan kysyi kiinnostuneena. – Ystävä hyvä, sinun olisi
pitänyt jatkaa Prospekt Mirilta kehälinjaa pitkin Kurskajalle tai Kievskajalle.
– Se on Hansan aluetta, eikä minulla ole siellä tuttavia, en olisi onnistunut
pääsemään sieltä. Ja oli miten oli, en voi enää palata Prospekt
Mirille. Pelkään, etten kestäisi toista kertaa kulkea tuon tunnelin läpi.
Tarkoitukseni oli mennä Turgenevskajalle, katselin vanhaa karttaa ja
näin siellä alikulkutunnelin Sretenskij Bulvar -asemalle. Sieltä lähtee
keskeneräinen tunneli, jota pitkin pääsee Trubnajalle, Artjom kaivoi
taskustaan palaneen lehtisen, jonka toisella puolella kartta oli. – En
pidä sen nimestä yhtään, varsinkaan nyt – se tuo mieleeni putket, mutta
minkäs teet. Trubnajalta on alikulku Tsvetnoj Bulvarille, näin sen
kartastani, ja jos kaikki menee hyvin, sieltä pääsee suoraa linjaa pitkin
Polikseen.

– Ei, Haan sanoi surullisesti, päätään pudistellen. – Et pääse tuota
reittiä Polikseen. Nuo kartat valehtelevat. Ne on painettu kauan ennen
kuin tämä kaikki tapahtui. Niissä näkyvät linjat, joita ei koskaan saatu
rakennettua valmiiksi, ja asemat, jotka ovat romahtaneet ja haudanneet
alleen satoja viattomia. Ne eivät hiisku sanaakaan kauheista vaaroista,
joita matkalla piilee ja jotka tekevät monet reitit käyttökelvottomiksi.
Sinun karttasi on yhtä tyhmä ja naiivi kuin kolmivuotias lapsi. Anna se
minulle, hän ojensi kätensä.
Artjom laski tottelevaisesti lehtisen hänen kämmenelleen. Haan ruttasi
kartan saman tien ja heitti sen tuleen. Artjomin mieleen tuli, että
se oli varmaankin ollut liioittelua, muttei uskaltanut sanoa mitään.
– Näytä minulle nyt se kartta, jonka löysit matkakumppanisi repusta,
Haan pyysi.
Kaiveltuaan hetken tavaroitaan Artjom löysi senkin, mutta vitkasteli
sen antamisessa Haanille, sillä hänen karttansa kohtalo oli vielä
tuoreessa muistissa. Hän ei halunnut jäädä täysin vaille linjakartastoa.
Huomattuaan hänen epäröintinsä Haan kiiruhti lohduttamaan:
– En tee sille mitään, älä pelkää. Ja usko kun sanon, etten tee mitään
turhan takia. Sinusta saattaa vaikuttaa, että jotkin toimeni ovat
järjettömiä tai jopa hulluja. Mutta niillä on merkitys, se ei vain avaudu
sinulle, sillä sinun tapasi kokea maailma ja ymmärtää sitä ovat rajalliset.
Olet vasta aivan matkan alussa. Olet liian nuori ymmärtämään tiettyjä
asioita.
Löytämättä itsestään voimia vastustaa Artjom luovutti Haanille
Bourbonilta löydetyn kartan, postikortin kokoisen pahvinpalasen. Se
näytti hyvin samalta kuin se vanha ja kellertävä, jonka kääntöpuolella
oli kiiltäviä ilmapalloja, koristehuurretta ja teksti ”Onnellista uutta
vuotta 2007!”. Hänen oli kerran onnistunut vaihtaa se Vitalikilta kuluneeseen
upseerin olkalaatan tähteen, jonka hän oli löytänyt isäpuolensa
taskusta.
– Kylläpä se on painava, Haan sanoi käheästi, ja Artjom huomasi
että Haanin käsi, jolla pahvinpala lepäsi, oli painunut alaspäin, aivan
kuin se todella olisi painanut yli kilon. Pidellessään hetkeä aiemmin
itse lehdykkää kädessään Artjom ei ollut huomannut mitään erikoista.
Se oli pahvikortti muiden joukossa.
– Tämä kartta on paljon omaasi viisaampi, sanoi Haan. – Tässä piilee
sellaista tietoa, että minun on vaikea uskoa sen kuuluneen sinun
kanssasi kulkeneelle ihmiselle. Eikä kyse ole edes näistä merkeistä ja
raapustuksista, joita se on kirjailtu täyteen, vaikka nekin voivat kertoa
paljon. Ei, siinä on jotain varsin...
Hänen sanansa katkesivat yllättäen.
Artjom kohotti katseensa ja katsoi häntä tarkasti. Haanin otsalle oli
ilmestynyt syviä ryppyjä, ja tuttu kolkko roihu syttyi taas hänen silmiinsä.
Hänen kasvonsa muuttuivat niin toisenlaisiksi, että Artjomia
alkoi hirvittää ja hänen teki taas mieli lähteä tiehensä tältä asemalta
mahdollisimman nopeasti, lähteä mihin tahansa, vaikka sitten takaisin
tuohon turmiolliseen tunneliin, josta hän oli niin suurin ponnistuksin
onnistunut pääsemään ulos hengissä.
– Anna se minulle, Haan pikemminkin käski kuin pyysi. – Minä
lahjoitan sinulle toisen, sinä et huomaa eroa. Ja lisäksi minkä tahansa
haluamasi esineen, hän jatkoi nopeasti.
– Ottakaa vain, se on teidän, Artjom myöntyi helposti, sylkien helpottuneena
suustaan myöntymyksen sanat, jotka olivat täyttäneet suun
ja tehneet kielen raskaaksi. Ne olivat odottaneet siellä siitä hetkestä
saakka, kun Haan oli sanonut ”Anna se”. Kun Artjom oli vihdoin päässyt
niistä eroon, hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua etteivät ne olleet kuuluneet
hänelle, että ne olivat jonkun muun, hänen suuhunsa laitetut.
Haan siirtyi yhtäkkiä kauemmas nuotiosta, niin että hänen kasvonsa
jäivät pimeään. Artjom arvasi, että hän koetti taas saada itsensä kokoon
eikä halunnut nuorukaisen näkevän hänen sisäistä kamppailuaan.
– Näetkös, ystäväiseni, hänen äänensä kaikui pimeästä jotenkin
heikkona ja epävarmana, siinä ei ollut jäljellä hiventäkään siitä voimasta
ja vallasta, joka oli hetki sitten säikäyttänyt Artjomin. – Se ei
ole kartta. Tai siis, ei mikään tavallinen kartta. Se on metron Matka156
opas. Kyllä vain, siitä ei ole epäilystäkään. Taitava ihminen kykenee
sen avulla kulkemaan halki koko metron kahdessa päivässä, sillä tämä
kartta on... tavallaan elävä, sanoisinko. Se kertoo itse mihin mennä ja
kuinka, varoittaa vaaroista – toisin sanoen se opastaa sinua matkallasi.
Siksi sitä kutsutaankin Matkaoppaaksi, Haan lähestyi jälleen nuotiota.
– Isolla alkukirjaimella, se on sen nimi. Olen kuullut siitä. Niitä on
vain muutama koko metrossa, tai kenties ainuttakaan tämän lisäksi ei
ole jäljellä. Se on peräisin yhdeltä suurimmista menneen aikakauden
maageista.
– Siltäkö, joka asuu metron syvimmässä pisteessä? Artjom päätti
väläyttää tietämystään mutta vaikeni samassa: Haanin kasvot olivat
synkenneet.
– Älä koskaan puhu noin kevyesti asioista, joista et ymmärrä mitään!
Sinä et tiedä, mitä tapahtuu metron syvimmässä kohdassa, tiedän
itsekin siitä vain vähän, ja jos Luoja suo, emme koskaan saakaan tietää.
Voin kuitenkin vannoa, että se, mitä siellä oikeasti tapahtuu, eroaa
suuresti siitä, mitä ystäväsi ovat sinulle kertoneet. Äläkä toista muiden
joutavia ajatuksia tuosta paikasta, sillä siitä joutuu jonakin päivänä tilille.
Eikä sillä ole mitään tekemistä Matkaoppaan kanssa.
– Siitä huolimatta voitte pitää tuon Matkaoppaan, Artjom kiirehti
vakuuttamaan tarttuen tilaisuuteen saattaa keskustelu takaisin turvallisiin
uomiin. – Enhän minä osaa sitä käyttää. Sitä paitsi olen niin
kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut, että vaikka otatte minulta
vastaan tuon kartan, sekään ei riitä hyvittämään velkaani teille.
– Se on totta, rypyt Haanin kasvoilla silisivät, hänen äänensä pehmeni
jälleen. – Sinä et voi käyttää sitä vielä pitkään aikaan. No, jos
lahjoitat sen minulle, olemme tasoissa. Minulla on tavallinen metron
linjakartta, kopioin kaikki merkinnät Matkaoppaasta siihen ja annan
sen vaihdossa. Ja lisäksi, hän kaiveli säkkejään, – voin tarjota sinulle
tämän, hän otti esiin pienen, erikoisen muotoisen lampun. – Se toimii
ilman pattereita, tässä on tällainen mekanismi, aivan kuin nyrkkipuristimessa:
näetkö kahvat? Niitä täytyy puristaa yhteen kämmenessä,
jolloin laite tuottaa itse sähköä ja lamppu syttyy. Se valaisee tietysti
vähän himmeästi, mutta on tilanteita, joissa tuo himmeä valo tuntuu
kirkkaammalta kuin mitkään Poliksen elohopealamput. Se on pelastanut
minut monesti ja toivon, että siitä on sinullekin hyötyä. Siinä, se on
sinun. Ota, ota, vaihto ei kuitenkaan ole reilu, ja se olen minä joka jään
sinulle velkaa, eikä päinvastoin.
Artjomin mielestä vaihto oli kerrankin hänelle edullinen. Mitä häntä
kartan mystiset ominaisuudet kiinnostivat, kun hän oli kuuro sen äänelle?
Hän olisi todennäköisesti heittänyt sen menemään pyöriteltyään
sitä käsissään jonkin aikaa ja yritettyään turhaan saada selvää siihen
piirrellyistä kiekuroista.
– No niin, valitsemasi reitti ei siis vie sinua mihinkään, paitsi olemattomiin,
Haan jatkoi keskeytynyttä keskustelua pitäen hellävaroin
karttaa käsissään. – Odotas, ota tästä minun vanha karttani ja seuraa
siitä, hän ojensi Artjomille hyvin pienen kartan, joka oli painettu vanhan
taskukalenterin toiselle puolelle. – Sinä puhuit siis alikulkutunnelista
Turgenevskajalta Sretenskij Bulvarille? Etkö todella tiedä mitään
aseman huonosta maineesta ja pitkästä tunnelista, joka kulkee sieltä
Kitai-Gorodille?
– On minulle sanottu, ettei sinne pidä lähteä yksin, että ainoastaan
karavaanin mukana matkustaminen on turvallista. Minä ajattelinkin,
että Turgenevskajalle menisin karavaanin matkassa, ja siellä karkaisin
niiltä alikulkutunneliin – tuskinpa ne minun perääni lähtisivät, vastasi
Artjom ja tunsi, että hänen mielessään pyöri jokin sumea ajatus, se
kaihersi ja teki hänet levottomaksi. Mutta mikä?
– Siellä ei ole alikulkutunnelia, holvit on muurattu umpeen. Etkö
tiennyt?
Kuinka hän olikaan voinut unohtaa! Olihan hänelle kerrottu siitä
joskus, se vain oli haihtunut hänen päästään. Punaiset olivat pelästyneet
tunnelissa riehuvaa helvettiä ja muuranneet Turgenevskajan
ainoan uloskäynnin umpeen.
– Eikö siellä sitten ole toista uloskäyntiä? hän kysyi varovasti.
– Ei, eikä kartoissa mainita siitä mitään. Alikulkutunneli rakenteilla
olleille linjoille ei ala Turgenevskajalta. Mutta vaikka siellä olisi avoin
alikulku, en usko että sinulla riittäisi rohkeutta jättäytyä ryhmästä jälkeen
ja mennä tunneliin. Varsinkaan, jos sattuisit kuulemaan viimeiset
juorut tuosta ihastuttavasta paikasta odottaessasi, että karavaaniin kerääntyy
riittävästi ihmisiä.
– Mitä minun sitten pitäisi tehdä? tiedusteli Artjom lannistuneena
kalenteria tutkiskellen.
– Sinä voit mennä Kitai-Gorodille. Voi, se on erittäin mielenkiintoinen
asema ja siellä on hupaisia tapoja, mutta ainakaan siellä ei voi
kadota jäljettömiin, niin että jopa läheisimmät ystäväsikin alkavat jonkin
ajan kuluttua ihmetellä, oletko koskaan ollutkaan olemassa. Turgenevskajalla
se taas on enemmän kuin todennäköistä. Katso, hän näytti
sormellaan. – Kitai-Gorodilta on enää kaksi asemaa Pushkinskajalle,
siellä vaihto Tšehovskajalle, sitten vielä yksi asemanväli – ja olet Poliksessa.
Tämä reitti on luultavasti vielä lyhyempi kuin se, mitä sinä olit
ajatellut.
Artjom liikutti huuliaan laskiessaan kuinka monta asemaa ja vaihtoa
kummassakin reitissä oli. Laskipa hän kuinka tahansa, Haanin ehdottama
reitti oli paljon lyhyempi ja vaarattomampi, eikä hän ymmärtänyt,
miksei itse ollut tullut ajatelleeksi sitä. Eikä hänellä enää ollut
valinnanvaraakaan.
– Olette oikeassa, hän sanoi lopulta. – Kuinka usein karavaaneja
sitten
kulkee sinne?
– Pelkäänpä, ettei kovin usein. Lisäksi on vielä eräs pieni, mutta harmillinen
yksityiskohta: jotta joku voisi haluta lähteä meidän asemaltamme
Kitai-Gorodille, eli eteläiseen tunneliin, hänen täytyisi ensin
päästä tänne vastakkaisesta suunnasta. Ja mietipä sitten, kuinka helppoa
tänne on nyt päästä pohjoisesta päin, Haan tökkäsi sormensa kartalla
sen helvetintunnelin päälle, josta Artjom oli vaivoin onnistunut
pelastumaan. – Tosin edellisen karavaanin lähdöstä etelään on kulunut
jo jonkin aikaa, joten on toivoa siitä, että sen jälkeen toinen ryhmä on jo
saatu kokoon. Juttele ihmisten kanssa, kysele heiltä, mutta älä paljasta
liikaa, täällä on pari ketaletta, joihin ei missään nimessä voi luottaa.
Parasta, että tulen mukaasi, ettet tee mitään typeryyksiä, hän sanoi
hetken pohdittuaan.
Artjom aikoi jo napata repun mukaansa, mutta Haan esti häntä
torjuvalla
eleellä:
– Älä ole huolissasi tavaroistasi. Minua pelätään täällä niin, ettei
mikään
roskasakki uskalla edes lähestyä minun pesääni. Ja kun olet
täällä, olet minun suojeluksessani.
Artjom jätti repun nuotion luokse, mutta otti kuitenkin rynnäkkökiväärin
mukaansa haluamatta erota uudesta aarteestaan ja kiiruhti
Haanin perään. Tämä oli lähtenyt kiireettömin, löntystelevin askelin
kohti hallin toisessa päässä palavia nuotioita. Artjom katsoi hämmästellen
heidän tieltään väistyviä nääntyneitä kulkureita, jotka olivat kääriytyneet
haiseviin rääsyihin, ja ajatteli, että Haania todella pelättiin
täällä. Miksiköhän?
Ensimmäinen nuotio jäi taakse Haanin hidastamatta kulkuaan. Se
oli aivan pikkuruinen nuotio, joka hädin tuskin paloi, ja sen äärellä istui
tiukasti toisiinsa painautuneina kaksi hahmoa, mies ja nainen. Vieraskieliset,
matalalla äänellä lausutut sanat suhisivat ilmassa ja haihtuivat
sitten ehtimättä korviin asti. Artjom tuli niin uteliaaksi, että oli taittaa
niskansa pystymättä irrottamaan katsettaan tuosta pariskunnasta.
Edessä oli toinen nuotio, suuri ja kirkas, jonka ympärille oli majoittunut
kokonainen leiri. Liekkien ympärillä istui suurikokoisia, melko
hurjan näköisiä miehiä lämmittelemässä käsiään. Nauru raikui ja ilmaa
leikkasi sellainen kirosanojen tulva, että Artjom alkoi jopa hieman
arastella ja hidasti askeleitaan. Mutta Haan asteli rauhallisesti ja varmasti
miesten luokse, tervehti näitä ja istui nuotion ääreen, niin ettei
Artjomillekaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata hänen esimerkkiään
ja istuutua hänen viereensä.
– ...katsoi itseään ja näki, että hänelläkin oli sitä samaa ihottumaa
käsissään, ja jotakin tuntui paisuvan kainaloissa, jotakin kovaa, ja kipu
oli kauhea. Mieti nyt, miten kamalaa, hyi helvetti! Ihmiset suhtautuvat
siihen eri tavoin. Joku ampuu itsensä heti, toinen tulee hulluksi ja
alkaa käydä muihin käsiksi, koettaa lääppiä ettei tarvitsisi potkaista
yksin tyhjää. Jotkut pakenevat kehälinjan takaisiin tunneleihin, syrjäisiin
loukkoihin, jotta eivät tartuttaisi ketään. Ihmiset ovat erilaisia. No,
huomattuaan sen hän kysyi meidän tohtoriltamme oliko hänellä mahdollisuus
parantua. Tohtori vastasi hänelle suoraan, ettei minkäänlaista.
Ihottuman ilmaantumisen jälkeen aikaa on kaksi viikkoa. Katsoin kun
pataljoonankomentaja alkoi vähin elein vetää Makaroviaan kotelosta
siltä varalta, että tämä alkaisi riehua, kertoi laiha, parroittunut, toppatakkiin
pukeutunut mies aidosta kiihtymyksestä vavahtelevalla äänellä
ja katseli paikalle kerääntyneitä vetistävillä, harmailla silmillään.
Ja vaikkei Artjom vielä kunnolla ymmärtänytkään, mistä oli kyse,
kertomuksesta huokuva henki ja hiljaisuus, joka oli alkanut vähitellen
laskeutua hetkeä aikaisemmin röhöttäneen joukon ylle, saivat hänet värähtämään
ja kysymään Haanilta hiljaa, jottei herättäisi ulkopuolisten
huomiota:
– Mistä hän puhuu?
– Rutto, Haan vastasi raskaasti. – Se on alkanut.