NÄYTTÄMÖ

oli tuskin kymmentä pahvisiipistä enkeliä leveämpi, ja jos otti sen portaalta viisi askelta kohti takaseinää, yön sinistä samettiverhoa ylettyi hipaisemaan sormenpäillään. Ylimpänä, väsyneen kohdelampun pölyisessä valovanassa, riippui hakaneulalla verhoon kiinnitetty tinapaperitähti. Betlehemin tähti, vuosimiljoonia sitten syntynyt valo näyttämön kruununa.

Maria istui asetelman keskellä tyynenä, puoliavoimin luomin tuijottamassa Jeesuslasta seimeksi muuttuneessa pahvilaatikossa, johon oli haettu lannanhajuista heinää kartanon navetasta. Jeesuksen muovikasvoille oli maalattu pieni suppusuu ja räikeänpunainen hymy. Ja jos joku olisi nostanut seimen päälle taiteltua huopaa, hän olisi huomannut heti ettei Jeesusnukke ollut poika, vaan tyttö. Jeesustyttö, jonka yltä Maria ei ollut halunnut riisua pitsikoristeista, vaaleanpunaista yöpaitaa. Vauva kohotti pulleasormisia käsiään kohti neitsyt-äitiään, joka kultakartongista leikatussa sädekehässään kumartui vastasyntyneen ylle.

Paimen seisoi kauhun lamauttamana näyttämön sivussa kuminauhalla kiristetty astiapyyhe päässään ja puristi sauvaa, johon oli muotoiltu rautalangasta koukkupää ja naamioitu se ruskealla villalangalla. Hartioille soviteltu lampaantalja kutitti kaulaa, mutta vapaalla kädellä ei voinut edes kuvitella raapivansa, talja putoaisi, jokin asetelmassa särkyisi pienenkin liikkeen voimasta. Itämaan tietäjät Balthasar, Gaspard ja Melhior olivat polvistuneet Jeesustytön eteen, mutta paimen ei näh nyt, enkelikuoro lauloi, mutta hän ei kuullut. Häntä katsottiin, mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan sivulleen. Näyttämön partaan takana eli vieras maailma, toinen todellisuus, jossa kuultiin ja nähtiin, mutta ei hiiskahdettukaan. Lapset olivat pakkautuneet eturiveihin, osa kyhjötti lattialla polvillaan ja takimmaisissa tuoleissa istuivat tiukkaan sulloutuneet vanhemmat, juhlamekkoiset äidit ja totiseksi valahtaneet isät. Ne jotka eivät olleet mahtuneet istumaan seisoivat ovensuussa ja sivukäytävillä. Katsomossa leijui kuuma, hieltä ja halvalta parfyymiltä tuoksuva ja äitien liikutuksen sakeaksi sumentama ilma. Kuin haalea mannavelli, jota koulun ruokalassa tarjottiin joka tiistai.

Paimenella ei ollut muuta virkaa kuin seisoa näyttämöllä liikkumatta ja poistua enkelien taivaallisen sotajoukon jäljessä juuri ennen kuin esirippu sulkeutui ja näyttämölle jäivät vain Jeesustytön seimeä tuijottavat Maria ja Joosef sekä heidän takanaan seisova pahviaasi. Paimenelle ei kuulunut ainoatakaan repliikkiä, ei yhtään sanaa. Niitä ei tarvittu, eikä hän olisi jännitykseltään pystynyt mitään lausumaankaan. Hän seisoi hievahtamatta kymmenen enkelin levyisessä ja viiden askeleen syvyisessä maailmassa, tinapaperisen joulutähden korkuisessa tilapäistodellisuudessa, joka oli syntynyt näyttämölle viidentoista minuutin ajaksi.

Ja vaikka hän käveli verhon taakse jäykin askelin, näyttämölle jäi kylpytakkiin verhoutuneen paimenen kokoinen tyhjä tila — ensin seuraavaan jouluun saakka, sitten koulun loppuun asti ja siitä eteenpäin hänen muistinsa mittaiseksi ajaksi.