***

Yksi lapsista hyppäsi kiipeilytelineeltä hiekkalaatikkoon, ja mies nauroi äkisti, lyhyesti. Se näytti hauskalta. Hänenkin teki mieli hypätä niin, mutta silloin hänen täytyisi nousta autosta, kiertää aita, mennä sisään portista ja kiivetä telineelle, joka oli punakeltainen.

Mies tiesi, että hänen autoradionsa oli auki, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ikkunaan roiskahti sadepisaroita, kerta toisensa jälkeen. Hän vilkaisi ylöspäin, ja taivas oli aiempaa tummempi. Hän katsoi kohti leikkikenttää, puita sen takana ja pitkin vasenta reunaa. Oksat olivat lehdettömiä, puut olivat alastomia. Se, mitä kesällä ei pystynyt erottamaan, oli nyt näkyvää. Kaupunki oli alaston. Hän oli ajatellut niin ajaessaan sinne märkiä katuja. Tämä kaupunki oli taas alaston. Hän ei pitänyt siitä. Oli melkein pahempaa kuin ennen.

Nyt yksi lapsi hyppäsi jälleen. Lapsi nauroi lojuessaan hiekassa, mies kuuli sen vaikka radio oli auki. Hän ei kuunnellut sitä. Hän kuunteli lapsen naurua. Mies nauroi nyt itsekin. Hän ei ollut iloinen mutta nauroi, sillä tuntui niin hauskalta kuulla lapsen nauravan ja olevan lapsi, hyppäävän, nousevan ja hyppäävän uudelleen.

Sade lakkasi ennen kuin oli oikeastaan alkanutkaan. Hän avasi ikkunaa vähän enemmän. Haisi syksyltä, joka muuttuu talveksi. Mikään muu ei haissut sellaiselta. Maassa lojui mustuneita lehtiä. Puiston kävelypoluilla kulki ihmisiä. Jotkut lykkäsivät lastenvaunuja edellään. Leikkikentällä seisoi muutamia ihmisiä, aikuisia ihmisiä. Heitä ei ollut monta. Lapsia oli monta, ja monet heistä nauroivat.

Mieskin oli nauranut, ei toki nyt, mutta ollessaan lapsi. Hän muisti nauraneensa kerran, kun hänen äitinsä oli nostanut hänet ilmaan ja pitänyt häntä korkealla ja hänen päänsä oli hipaissut kattolamppua ja ylhäällä oli ollut valoa, jota ei ollut enää, kun äiti laski hänet takaisin alas.

Joku sanoi jotakin radiossa. Mies ei kuullut mitä, sillä hän oli palannut maahan, jossa hän oli pieni ja päässyt takaisin pois katonrajasta ja hänen äitinsä oli sanonut jotakin, mitä hän ei nyt muistanut, hän ei muistanut siitä mitään, mutta äiti oli sanonut jotakin ja hän oli myöhemmin ajatellut niin paljon sitä, mitä äiti oli sanonut, hänelle oli tärkeää, mitä äiti oli sanonut viimeiseksi ennen kuin meni ulos ovesta eikä koskaan palannut.

Koskaan, koskaan äiti ei palannut.

Mies tunsi, että poski oli märkä niin kuin autonikkuna olisi ollut, jos sade olisi jatkunut. Hän kuuli sanovansa nyt jotakin mutta ei tiennyt mitä.

Hän katsoi uudelleen lapsia.

Hän näki uudelleen huoneen, muisto oli myöhemmältä ajalta mutta hän oli vieläkin pieni, hän istui ja katseli ulos ikkunasta, ja ikkunassa oli sadepisaroita ja hän oli tehnyt piirustuksen, joka esitti ulkona olevia puita, joissa ei ollut enää lehtiä. Hänen äitinsä seisoi puiden vieressä. Jos hän piirsi auton, äiti istui autossa. Hevosen, ja äiti ratsasti. Pienen lapsen, ja äiti piti lasta kädestä. He kulkivat ruohikolla, jolla kasvoi punaisia ja keltaisia kukkia.

Hän piirsi niittyjä. Hän piirsi merta niittyjen toiselle puolelle.

Iltaisin hän sijasi äidille vuoteen. Hänen huoneessaan oli pieni sohva, ja hän sijasi siihen vuoteen huovasta ja tyynystä. Jos äiti tulisi, tämä voisi nukkua siinä. Käydä muitta mutkitta nukkumaan siihen, hänen ei tarvitsisi sijata vuodetta äidille, kaikki olisi valmista.

Nyt hän veivasi ikkunan kokonaan auki ja hengitti raskaasti. Hän veivasi sen kiinni, käynnisti auton ja ajoi leikkikentän ympäri niin että saattoi pysäköidä aivan sisäänkäynnin viereen. Hän avasi autonoven. Ympärillä oli useita autoja. Hän kuuli nyt lasten äänet, aivan kuin he olisivat istuneet autossa. Tulleet hänen autoonsa, hänen luokseen.

Autoradio soitti musiikkia, ja ääni, jonka hän tunsi, palasi ja sanoi jotakin. Sen äänen hän oli kuullut monta kertaa. Se puhui, kun hän ajoi pois töistä päivällä. Joskus hän ajoi yöllä.

Hän tunsi, kuinka märkää maa oli jalkojen alla. Hän seisoi auton vieressä eikä tiennyt, kuinka hän oli joutunut siihen. Se oli kummallista, hän oli ajatellut radiota ja oli sitten yhtäkkiä seissyt auton vieressä.

Taas lasten naurua.

Hän seisoi leikkikentän vieressä, jota reunustavat puut eivät olleet enää lehtimetsää, vain alastomia oksia.

Hänen kädessään oleva videokamera oli tuskin savukerasiaa suurempi. Ehkä hiukan suurempi. Että sellaisia osattiinkin tehdä. Hän hädin tuskin kuuli heikon sirinän, kun hän painoi nappulaa ja kuvasi näkemänsä.

Hän meni lähemmäs. Lapsia oli kaikkialla, mutta hän ei nähnyt juuri nyt yhtään isoa ihmistä. Missä kaikki isot olivat? Lapset eivät selviytyisi itsekseen, he voisivat satuttaa itsensä hypätessään punakeltaiselta puutelineeltä tai heittäytyessään pois keinuista.

Kiipeilyteline oli tässä, aivan sisäänkäynnin vieressä. Hän seisoi tässä.

Hyppy.

Heeei! Heeei hop!

Naurua. Hän nauroi taas itse, hyppäsi, ei sentään, mutta olisi voinut hypätä. Nyt hän auttoi lasta, joka oli poika. Uudelleen ylös, ylös ylös! Ylös kohti taivasta!

Hän otti jotain taskustaan ja ojensi sitä. Katso mikä minulla on tässä. Sisäänkäynnille oli kolme askelta. Sitten neljä autolle. Pojan askeleet olivat pieniä, kuusi sisäänkäynnille, kahdeksan autolle.

Lapsia, lapsia kaikkialla. Hän ajatteli, että hän oli nyt ainoa, joka näki pojan, vahti tätä. Isot seisoivat tuolla kahvikuppeineen, jotka höyrysivät ilmaan, joka sekin oli kylmää ja märkää, aivan kuten maa.

Useita autoja. Poikaa ei näkynyt nyt lainkaan, ei mistään suunnasta. Vain hän näki pojan, piti tätä nyt kädestä.

Siinä se on. Niin, minulla on kokonainen pussillinen, ymmärrätkö? Nyt me avaamme tästä. Osaatko kiivetä sisään aivan yksin? Sinä olet reipas.

Suomennos Tarmo Haarala