Homma räjähti käsiin vasta pari vuotta myöhemmin, mutta jatkoimme samaan malliin senkin jälkeen. Musiikki oli meille sytytyslanka, huumeet tulitikku. Aerosmith oli kuin kosmisten myrskyjen riepottelema roomalainen kynttilä, joka sylki ulos seitsemän liekehtivää tähteä — siis levyä. Minulle huumeet olivat kuin musta aukko. Ne houkuttelivat minua, enkä pelännyt, että joutuisin niiden imussa toiseen ulottuvuuteen.
Elämääni astui tässä vaiheessa muuan ylimaallinen olento. Tapasin Cyrinda Foxen ensimmäistä kertaa kruisaillessani David Johansenin kanssa Etelä-Villagen katuja. Cyrinda oli upea, hohdokas, valkohehkuisen kuuma, hattaranvalkoinen blondi, jossa oli ripaus Norma Jeania. Hän oli naimisissa Davidin kanssa, ja vaikka David toi pariskunnalle leivän pöytään, Cyrinda söi minua silmillään.
Cyrinda itse esitti viatonta Lolitaa, ja kissa ja hiiri -leikkimme jatkui kuukausitolkulla niin kiertueella kuin kotioloissakin. Cyrinda ei päästänyt minua lähellekään ja tuntui kaiken aikaa vihjailevan, että haluat muttet saa. Minussa oli kuitenkin selvästi sellaista rockstaran kissanminttua, joka houkutteli häntä.



