* * *

Joskus minä kuitenkin inhoan itseäni, vaikka syönkin onnellisuuspillereitä. Minä saatan herätä keskellä yötä, mennä Alexandran huoneeseen ja istuutua hänen sänkynsä ääreen. Hän nukkuu aina peiton päällä. Hän väittää nukkuvansa kuten äitinsä, mutta minä en ole koskaan nähnyt Elísabetin nukkuvan peiton päällä jalat levällään ja kädet ristiinnaulitsemisasennossa, ihan kuin hänet olisi tarkoitus repiä kappaleiksi jalkovälistä lähtien. Mutta tyttöraukalla nyt vain on sellainen päähänpinttymä.

Minä istuudun sängyn ääreen ja tuijotan hänen kasvojaan. Yritän katsoa niin tiukasti, että pääsisin livahtamaan hänen päänsä sisään ja saisin tietää, miksi hän ei pidä minusta. Minä kyllä tiedän miksi, ja ehkä minä pikemminkin etsin keinoa, jolla voisin saada hänet hyväksymään minun olemassaoloni. Joskus hän kadehtii äitiään liiankin kanssa sen vuoksi, että tämä sai kasvaa äitinsä kanssa, mutta hän ei ota huomioon sitä, että hänen äitinsä ei juuri muuta tehnytkään kuin kadehti ystäviään, joilla oli isä, joka huolehti heistä edes jollain lailla. Ja viime aikoina Alexandra on jopa taistellut sen puolesta, että hän saisi jäädä Islantiin, kun me muut lähdemme Berliiniin. Siitä ei tietenkään edes keskustella kotona, mutta se on vain jotenkin surullista. On kamalaa, kun ei ole lapsi eikä nuori, eikä edes tiedä, miten vanhempiaan vastaan pitäisi kapinoida. Hän on niin reppana, ettei häntä voi kuin sääliä. Hän haluaa kovasti ottaa vastuun omasta kohtalostaan, mutta hänellä ei ole mitään keinoja saada omaa tahtoaan läpi. Se on varmasti samanlainen tunne kuin ennen vanhaan ihmisillä, joilta riistettiin vapaus ja joista tehtiin orjia. Ja hän syyttää kaikesta tietenkin minua.

Minä en nyt kuitenkaan valita mitään. Minä en aio valittaa. Minä aion kestää kaiken kuin mies. Silti mieleni tekee vain itkeä. Herättää tuo pieni viaton tyttö, joka luulee nukkuvansa kuin äitinsä, ja valittaa hänelle. Niin kuin äitini teki, kun olin hänen luonaan yötä ennen vanhaan. Joskus hän herätti minut itkeä vollottaen ja jauhoi minulle jotain helvetin paskaa. Mutta minä en tee niin. Istun vain ja katselen häntä. Minusta on sääli, että hän leikkasi hiuksensa lyhyiksi, ja yritän olla ajattelematta sitä, että pian hänestä tulee nainen. On inhottavaa ajatella kaikkea tuota paskaa. Yritän ennemmin muistella sitä, kun hän oli pikkuvauva ja ryömi yksin pitkin asuntoa. Kävi ehkä kylvyssä minun kanssani tai herätti minut hyppäämällä päälleni. Nyt minä kuolisin, jos hän hyppäisi päälleni, mutta silloin kaikki viittasi siihen, että meistä tulisi täysin normaali perhe. Siihen aikaan kaikki oli niin helvetin normaalia, mutta nyt meillä on molemmilla komplekseja, joista tuskin koskaan pääsemme eroon. Tästä eteenpäin me olemme ahdistuneet isä ja tytär, ja minä saan varmasti nähdä, kuinka hän häipyy jonkun yhtä suuren idiootin kelkkaan kuin lankoni Gummi. Hänestä tulee vävyni, ja minun täytyy soittaa Biggille ja pyytää tätä hakkaamaan hänet, koska minä en voi tapella pussin kanssa.

Ja tietenkin minä alan itkeä. Televisiossa tytön on tullut aika valita poika, ja minä itken. Yritän vakuutella itselleni, että se on ihan okei. Että minä saan itkeä, jos siltä tuntuu. Se on osa paluuta elämään. Minä itken sitä paitsi eri tavalla kuin ennen, joten toivoa on. En nyyhkytä sairaalloisesti, vaan näyttää siltä, että pystyn itkemään hillitysti. Minusta ei myöskään lähde mitään hirveää ääntä. Silmät vain ovat litimärät, ja kyyneleet virtaavat poskia pitkin niin kuin olisin katsomassa surullista elokuvaa. Harmi vain, että se elokuva sattuu olemaan minun elämäni.