***

Tekstinäyte

Yö sylkäisee tytön näkyviin ja hän seisoo taas edessäni. Hänellä on laihat jalat ja isot rinnat. Hiilenmustat hiukset on sidottu tiukasti korkealle poninhännälle. Olen pyörtyä.
Tyttö heilauttaa kättä ja seuraan häntä alas epätasaisia portaita ja läpi pimeän lyhyen tunnelin hautausmaalle. Yhden selväjärkisen hetken kauhu kouraisee sydäntä ja ajattelen, mikä minua odottaa, mutta kun kierrämme katedraalin oikealle puolelle, kirkas kuu löytää meidät ja huumaava himo hävittää vaaran tunteen. Tyttö valitsee umpimähkään haudan syrjimmäisestä kulmasta. Hautakivi on litteä, leveä ja käytännöllinen. Hän riisuutuu harjaantuneen nopeasti. Vaikka hän on hoidellut satoja asiakkaita tällä samalla ajan kuluttamalla betonilaatalla, olen melko varmasti ensimmäinen nainen.
"Vittu mä en nussi likkojen kaa", tyttö oli sanonut karhealla Toxtethin murteella, "eikä täällä päin kukaan muukaan."
Ja hän oli oikeassa. Olin kolunnut näitä katuja, tätä kaupunkia, etsinyt hellittämättä huoraa monena huumehuuruisena iltana, ja vain kahdesti minua oli onnistanut. Mutta heti kun sain tytön vakuutettua siitä, ettei hänen tarvinnut tehdä oikeastaan yhtään mitään — vain riisua kaikki — hän alkoi horjua. Kun kaivoin esiin viisikymppisen, hän antoi periksi.