Jens Lapidus: Luksuselämää. Alkuluku.

Roslagsgatanin strippiklubi oli varattu juhlia varten. Jorge tarkasteli paikkaa: punaisia spotteja katossa, samettinojatuoleja, Heinekenin neonmainoksia seinillä, pyöreitä pöytiä steariini- ja oluttahroineen – niitä muita tahroja hän ei halunnut ajatellakaan. Seinustalla oli baari ja nurkassa dj, vastapäisellä seinällä pieni koroke jonka tangolla ei vielä kieppunut yhtään vosua. Mutta baaritiskin takana oli neljä muijaa kaatelemassa kuohuvaa: näkyvissä oli enemmän paljasta pintaa kuin vaatteita. Pian he kiemurtelisivat tangolla ja näyttäisivät jätkille helahoidon.
Ei mikään varsinainen luksusfiilis. Mutta paskan väliä, vieraathan loivat tunnelman. Jorge tunnisti useita naamoja. Hän oli tullut serkkunsa Sergion ja frendinsä Javierin kanssa. Mahmud näkyi olevan kauempana nojatuolien luona – hermano maisteli skumppaa ja bondasi Tom Lehtimäen, Robbanin, Denkon ja Birran kanssa.
Jorge nyökkäsi Mahmudille, iski silmää. Viesti: huomasin sinut, jutellaan myöhemmin. Heidän oli puhuttava huomisesta. J-boy oli malttamaton. Iso keikka näköpiirissä. Askel takaisin g-elämään. G niin kuin gangsteri. Pois v-elämästä. V niin kuin viineri.
Jorge oli nukkunut yön surkeasti. Niin kuin agentti Smith olisi taistellut Neoa vastaan. Pimeä puoli vastaan valo. Svedupelle-elämä söi miestä. The dark side. Mutta nyt luvassa oli kuningaskeikka. Hyvät saisivat mahdollisuuden ja kaikki järjestyisi jos he vain pääsisivät huomiseen tapaamiseen.
Ehkä.
”Hatkari!”
Jorge vilkaisi sivulleen.
Babak oli tulossa hänen luokseen. Käsivarret levällään, falski hymy huulillaan. Iranilainen halasi häntä. Takoi selkään. Iski verbaaliveitsillä. ”Kahvilassa kaikki kunnossa? Onko varma ettei kebabista saisi paremmin tuohta?”
Jorge otti etäisyyttä ja tarkasteli jätkää kolmenkymmenen sentin päästä, kohotti sitten nähtäväksi lahjansa joka oli ilmiselvästi übercool: Dom Pérignon 2002.
Babak: Mahmudin vanhin frendi, iranilainen diileriprofeetta ja vittumagneetti jossa riitti lähiöiden koppavuutta vaikka muille jakaa, tai niin hän ainakin itse kuvitteli. Babak oli tehnyt retken jota Jorge oli kerran itsekin suunnitellut, ominut tien joka oli ollut auki Jorgelle. Babak oli aloittanut kadulta, opetellut miten homma toimi, älynnyt missä mentiin: tavalliset lähiöpellet olivat alkaneet vetää kamaa tuhat kertaa pahemmin kuin Stureplanin snobit. Hän oli hoksannut markkinoiden tulevaisuuden. Parikymppisten taskussa kokkeli oli nykyään tavallisempaa kuin ruoho viisitoistavuotiailla.
Se olisi voinut olla Jorgen säätö, hänen geiminsä. Mutta niin ei ollut käynyt.
Ja tänään iranilainen tarjosi kaikille. Juhli strippareiden, samppanjan ja ilmaisen kaljan kanssa. Joku Babakin pikku apulaisista oli tuonut kutsukortin Jorgelle. Goottilaisin kirjaimin painetussa kortissa luki: Biletä kuin bandiitti! Minä täytän 25 ja tarjoan skumpat, safkat ja sutturat. Red Light -klubi Roslagsgatanilla. Tule sellaisena kuin olet.

Babakin asenne ja silmien pilke ärsyttivät kuin hyttysenpistot perseessä. Äänensävy: kuin räkäklimppi suoraan naamariin. Se älykääpiö tiesi että Jorge ja Mahmud tappelivat joka päivä kuin romanialaiset huorat lauantai-iltana. Tiesi etteivät he olleet edes kuukaudessa baanalla niin usein kuin hän itse viikossa. Tiesi että jugoslaavit nyhtivät ylimääräistä suojelurahoina. Tiesi saletisti että verovirkailijat syynäsivät heitä suurennuslasin kanssa. Kusipää-Babak tiesi tasan tarkkaan ettei kahvilan pyörittäminen ollut J-boyn hommaa.

Jorge ei sen sijaan tajunnut miksei Mahmud vain antanut Babakille pataan ja lakannut pitämästä yhteyttä. Se oli syvältä.
Mutta syvimmältä oli Babakin juuri käyttämä sana. Hatkari. Jorge ei sietänyt sitä nimitystä yhtään, jos totta puhuttiin. Hatkari, mitä bullshittiä se oli olevinaan. Babak potki maassa makaavaa. Käänsi veistäylimääräisen kierroksen, hieroi chiliä haavoihin.

Jorge oli ottanut hatkat Österåkerista lähes viisi vuotta sitten. Moni jamppa oli tietenkin kuullut hänen stoorinsa useaan kertaan. Se oli idolikamaa vuokrakasarmeissa, satu josta haaveilla kun sellin sementtiseinät ahdistivat. Ja kundit tiesivät myös miten satu päättyi: latinolegendan, J-boyn, Hatkarin oli ollut pakko ryömiä takaisin kuin mikäkin luuseri. Adios vapaus. Se oli kusinen tarina.
Eikä Babak unohtanut koskaan muistuttaa häntä siitä.

Baarissa roikkui pari BMC-tyyppiä joiden mustat liivit olivat kuin univormut. Heillä oli yhden prosentin merkkejä, MC Sweden -lätkiä ja The Fat Mexicaneja rinnuksissa ja selässä. Tatuointeja käsivarsissa ja silmien ympärillä. Muutama heistä oli Jorgen tuttuja. He eivät olleet mitään kahvilanomistajia mutta mukavia kundeja silti, vaikka Jorge tiesikin mitä kahdeksasta neljään -väki tunsi nähdessään heidät. Sana ”pelko” olisi yhtä hyvin voitu kirjailla välkkyvin kirjaimin jäbien liiveihin.

Hän lähti Babakin luota.
Kauempana korokkeen reunalla hän näki tämän serkkuja ja sukulaisia. Laumoittain pieniä untuvaisia Babak-kopioita. Heille nämä olivat kuin parhaat julkkisbileet, saivathan he olla mukana samoissa kekkereissä kuin puolet Bandidos MC Stockholmin jäsenistä.
Joku jäbä alkoi luovia Jorgea kohti. Ruumiinrakenne kuin apinalla. Ylileveät hartiat, käsivarret roikkuivat reisillä. Kundi oli vetänyt anabolisia mutta unohtanut ilmiselvästi treenata jalkoja, jotka olivat kuin kaksi imupilliä.
Siinä oli Peppe, häkkikaveri Österåkerin vankilasta.
Sen jälkeen Jorge ei ollutkaan nähnyt häntä.
Nyt hänellä oli liivit. Vasemmassa rinnuksessa luki Prospect. Selvää tekijämiesainesta.
”Terve, broidi!” He halasivat toisiaan. Jorge piti huolta ettei koskettanut liiviä kädellään. Yksiprosenttisiin kuuluvien sääntöjen kanssa kannatti olla tarkkana.
Peppe kysyi: ”Mikä tilanne? Pääsetkö jyystämään?”
Kundi oli varmasti rasisti ytimiään myöten, mutta hänen lähiöläpässään oli biittiä. Jorge hohotti. Jätkällä oli sama huumorintaju kuin ennenkin.
Jorge vastasi: ”Sitä sattuu, broidi, sitä sattuu.” Hän lausui sanan ”broidi” samalla tavalla kuin Peppekin. Sitten: ”Huomaan että olet hankkinut liivit.”
”Et usko miten usein näiden kanssa pääsee pukille. Ihan tajutonta.”
”Onko sulla liivit punkassakin?”
Peppen ilme jähmettyi.
Jorgen pitäisi sanoa jotain. Hän nousi seisomaan katsellen Peppeä joka tuijotti takaisin.
Viimein: ”Älä vitsaile siitä.”
Jorge tajusi mistä oli kyse. Jotkut jätkät ottivat värinsä liiankin vakavasti.
Mutta kymmenen sekunnin kuluttua Peppe oli taas naama messingillä. ”Nahkajutut sängyssä ei paljon kiinnosta. Mutta oletko testannut käsirautoja? Siis todella siistiä.”
Molemmat hirnuivat.
Bandidosjäbä vaihtoi aihetta, jatkoi juttua. Fiksuja vetoja rakennusalalla. Arvonlisäveron ohitusta, laskujen väärentämistä, pimeitä palkkoja. Jorge nyökytteli. Kiinnostavaa. Tärkeää. Hän jopa mietti pyytäisikö Peppeltä apua ongelmiinsa jugoslaavien kanssa. Mutta hän tiesi säännöt: kaikki siivoavat omat paskansa.
Ja kaiken aikaa hän ajatteli huomista.
Huomenna.
Jorge joi skumppalasinsa tyhjäksi.

Seuraavana päivänä. Jysäri päässä, pussit silmien alla. Hengitys haisi kuin polttonesteeseen sekoitettu paskakikkare. Silti melko rento fiilis. Matkalla Södertäljeen. Mukana paras frendi Mahmud ja edessä J-boyn elämän kenties tärkein tapaaminen.

Kello oli puoli kolme. Hän ja arabi ja heidän autonsa. Tai oikeastaan kahvila omisti auton. Yksi harvoista kahvilanpyörittämisen eduista olikin se että firman piikkiin pystyi ostamaan vaikka mitä: kännyköitä, tietokoneita, leffoja, 3D WiFi Full LED -telkkareita. Suunnilleen mitä vaan huvitti, tai siltä heistä ainakin tuntui. Oli käynyt selväksi ettei verovirastosta tuntunut ihan samalta.
He olivat matkalla kohti jotakin suurta. Kohti bandiittien ylintä kerrosta. Lähiöissä kierteli menestystarinoita Hallundan kaappauksesta, Arlandan murrosta, helikopteriryöstöstä. Ja kaikki tiesivät että vain harvoilla oli tajua suunnitelmista, että reseptit olivat vain tarkkaan valittujen hallussa. Mutta Jorge oli hoitanut itsensä siihen joukkoon.

Ja pian he tapaisivat tyypin joka tiesi. Jolla oli vihiä suunnitelmista, joka oli suunnitelmien aivot.
Oli alkanut sataa, talvi oli menettämässä otettaan.
Mahmud sulki istuinlämmittimen. ”Munat meinaa paistua ja siitä voi tulla steriiliksi.”
”Häh, oletko ajatellut ruveta faijaksi? Kenet meinaat panna paksuksi? Beatricen vai?”
Mahmud kääntyi katsomaan Jorgea. ”Beatrice on hyvä myymään lattea mutta siitä tulisi surkea äiti.”
”Ei se saa kahviakaan myytyä. Meidän pitäisi palkata joku uusi.”
”Joo, mutta se ei saa olla liian hyvännäköinen tai tulee vaikeuksia.”
He ohittivat Ikean joka jäi vasemmalle. Jorge ajatteli systeriään. Paola rakasti Ikeaa. Hän yritti sisustaa kotia. Kokosi kirjahyllyjä joita sai kasata suunnilleen sata vuotta ennen kuin tajusi miten osat ruuvataan yhteen, naulasi kehystettyjä julisteita rapatuille seinille joista x-koukut irtosivat jo parin tunnin kuluttua. Rakensi elämää. Yritti sopeutua. Mutta mitä hän luuli siitä hyötyvänsä? Ei sveduksi tullut vain yrittämällä.
Paola oli naiivi. Silti Jorge rakasti häntä ja Jorgitoa enemmän kuin olisi pitänytkään.
Mahmud länkytti Babakin eilisistä bileistä, siitä kuka strippareista oli ollut makein. Kumpi oli päässyt panemaan, Robert vai Tom. Kumpi tienasi paremmin, Babak vai Peppe. Jorge ei jaksanut kuunnella – iranilaisen palvonta riitti jo.

Ikkunan ulkopuolella näkyi Tumban lähijuna-asema. Tien yläpuolella roikkui Albyn kyltti. Alby. Mahmud kääntyi taas: ”Meikäläisen huudit on tuolla mutta sehän ei ole mikään uutinen.”
”Vitsi vai? Sun Alby- ja metrolinjatatskat peittää puoli kroppaa. Totta kai se tiedetään.”
”Ja nyt mennään Södertäljeen, se on melkein mun huudeja sekin.”
”Mitä sitten? Olet ollut siellä ennenkin vai?”
”Mitä jos mä tunnen sen kaverin joka me tavataan?”
”En usko. Denny sanoi sitä Finskiksi. Et kai sä tunne muita suomalaisia kuin Tomppa Lehtimäen?”
”No ehkä se ei ole suomalainen. Ehkä se on eteläpuolelta. Siellähän lensi paljon paskaa pari vuotta sitten. Jengisota Eddier Ljublicia ja sen possea vastaan. Jos se Finski on sieltä, se on voinut olla mukana. Ja sitten on viidenkymmenen prosentin mahdollisuus että se oli väärällä puolella, että se oli kusipäiden messissä.”
”Miten niin viidenkymmenen prosentin? Riski on paljon pienempi.”
”Tai sitten ei. Joko se oli kusipäiden puolella tai sitten se ei ollut, vaihtoehtoja on kaksi. Joko tai. Siitähän tulee fifty-fifty. Sen takia musta on sanottava että se on viidenkymmenen prosentin mahdollisuus.”
Jorge virnuili. ”Sä oot kyllä huvittava.”
Juuri silloin: pääkopan kysymykset asettuivat riviin. Ketä he oikeastaan olivat menossa tapaamaan? Mistä he tiesivät ettei tyyppi ollut poliisin soluttautuja? Saisivatko he aikaan jonkin diilin? Ja jos eivät, niin mitä he tekisivät veroviraston ja jugoslaavien kanssa? Ruotsin valtio ja alamaailman valtio olivat tekemässä kahvilasta lopun.
Auton flekti syyti ääntä ilmoille. Tuulilasinpyyhkijät kitisivät.
Suunta kohti kaikkien aikojen isointa keikkaa?
Suunta kohti uutta alkua?
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin: Södertälje. Joka aamu he ajoivat vuorotellen Södertäljen esikaupunkiin, paikkaan jossa äärivasemmisto poltti ruokakauppoja, Ronnan skidit tulittivat poliisiasemaa automaattiaseilla, X-team taisteli Syyrialaisen veljeskunnan kanssa ja teolliset leipomot valmistivat mehevintä ciabattaa, jota Italian pohjoispuolelta sai. Kaupunkiin josta Suryoyo TV ja Suryoyo Sat lähettivät ohjelmaa ympäri maailmaa ja jota oikeastaan kutsuttiin pikku-Bagdadiksi.
Sanottiin että Södertäljessä suunniteltiin yli puolet Ruotsin arvokuljetusryöstöistä.
He jättivät auton parkkitaloon joka oli keskustassa, kävelykadun toisella puolella.
Mahmud otti rattilukon esiin.
Jorge kysyi: ”Mitä meinaat?”
”Nyt ollaan Södertäljessä, täällä syntyvistä mukuloista joka toisesta tulee futisammattilainen, joka toisesta autovaras.”
”Mutta mehän käydään täällä joka päivä.”

”Mutta ei just täällä, keskustassa.”
Jorge virnuili taas. ”Taidat olla vähän vainoharhainen. Mehän ollaan parkkitalossa.”
He astuivat autosta. Kävelivät Atorgatanille. Ilma oli tylsä. Ympärillä enimmäkseen eläkeläisiä, skidejä ja viiksivalluja jotka istuivat teellä kahvilassa.
Mahmud osoitti ukkoja: ”Mun faija näyttää just tolta.”
Jorge nyökkäsi. Hän tiesi, että jos Mahmud vain pääsisi vauhtiin, hän voisi puhua tuntikausia siitä miten sveegut olivat pettäneet hänen isänsä. Miten Beshar ei ensin ollut saanut lainkaan työtä, elänyt sossun rahoilla, saanut sitten duunin – jossa oli telonut selkänsä niin että oli joutunut työkyvyttömäksi loppuiäkseen. Mahmud oli oikeassa mutta Jorge ei jaksanut kuunnella.
He kääntyivät Storgatanin poikkikadulle.
Jorgen puhelin soi.
Paola: ”Minä täällä. Missä menet?”
Jorge ajatteli: Sanonko niin kuin asia on?
Hän sanoi: ”Olen Södertäljessä.”
”Jossain leipomossa vai?”
J-boy rakasti Paolaa muttei silti nyt jaksanut.
Jorge sanoi: ”Joo, joo, tietysti olen leipomossa. Mutta puhutaan myöhemmin, mulla on kädet täynnä viinereitä.”
He lopettivat puhelun.
Mahmud vilkuili häntä.
Paikka johon he olivat menossa oli edessä päin – Gabbes Pizzeria.
Kello soi kun he avasivat oven. Paskapizzeria, jos suoraan sanotaan. Yksi seinä oli raakatiiltä, toisella oli haalistunut juliste: Uutuus, meksikolainen tacopizza. Jorge ajatteli: Todellinen uutinen, tuo mainos on varmasti aitoa ysäriä.
Pöydillä oli vanhoja naistenlehtiä ja Aftonbladetin liitteitä. Kello oli neljä. Ei ainoatakaan asiakasta.
Keittiöstä tuli joku jätkä, jolla oli jauhoinen esiliina ja T-paita jossa luki punaisella: Gabbes tekee sen paremmin. Kaulassa oli kaksi paksua kultaketjua.
Jorge iski silmää pizzapaakarille. ”Vadúr lähetti minut.”
Jätkä tuijotti heitä. Mahmud liikahteli hermostuneesti Jorgen takana.

Paakari meni takaisin huoneeseen joka oli tiskin takana. Puhui hiljaa jonkun kanssa, tai ehkä puhelimessa. Tuli takaisin ja nyökkäsi.
He astuivat ulos takaovesta. Musta Opel. Jorge tarkasti auton nopeasti. Matkustajanpaikka ja takapenkki olivat täynnä pizzalaatikoita. Paakari istui ratin taakse. Jorge ja Mahmud saivat hypätä takapenkille laatikoiden sekaan. He rullasivat keskustasta, ohittivat tavaratalon, oikeustalon, parkkipaikat. Kaupungin ulkopuolella betonilähiöt kiemurtelivat kuin vuoristojonot; niin samanlaista kuin hänen kotikulmillaan.
Toistaiseksi paakari ei ollut sanonut heille sanaakaan.
Mahmud kumartui lähemmäksi Jorgea ja kuiskasi tämän korvaan: ”Toi jäbä on vaarassa hukkua, kun ajattelee miten paljon se painaa.”
Jorge kuiskasi takaisin: ”Täh?”
”Joo, toi kulta mitä sillä on kaulassa painaa enemmän kun joku vitun keilapallo. Jos ei jätkä ole varovainen kun sekottaa seuraavan kerran tomaattisoosia, niin se voi pudota sekaan eikä pääse ikinä ylös.”
Jorge melkein naurahti. Tuntui mukavalta kun Mahmud vitsaili, se pehmensi jäykkää tunnelmaa. Oikeastaan juuri tänään ei ollut mitään pelättävää. Jos sujui, niin sujui.
He nousivat autosta kerrostalon edessä.
Paakari painoi hissin alas. He odottivat. Metalliovet kitisivät. Seinille oli raapustettu tageja, huoraksi väitettyjen puhelinnumeroita, arabiankielisiä kirosanoja.
He ajoivat yläkertaan. Jorgesta tuntui melkein kuin vatsassa olisi hytkähtänyt niin kuin nopeissa hisseissä. Kuudes kerros. He astuivat ulos. Ukko rapisteli avaimia. Avasi oven. Jorge ehti nähdä nimen postiluukussa. Eden. Se tuntui enteeltä.
Asunto näytti tyhjältä. Ei vaatteita, ei henkareita, ei kenkiä eikä kenkätelinettä. Ei mattoja, peilejä, eteisen lipastoa. Vain yksinäinen hehkulamppu roikkumassa eteisen katosta. Paakari heilautti kättään kuin osoittaakseen että hänen oli tehtävä heille ruumiintarkastus.
Jorge vilkaisi Mahmudia. Kaveri ei enää näyttänytkään olevan vitsituulella. Nyt ei auttanut muu kuin go with the flow.

Nopeat, kevyet liikkeet, paakari oli ammattilainen.
Pizzajätkä heilautti taas kättään: nyt voitte mennä.
Jorge meni edeltä. Lyhyin, hiljaisin askelin. Käytävä. Harmaat seinät.

Hämärä valaistus. He tulivat isompaan huoneeseen. Kolme tuolia.
Jannu jätti heidät. Toinen mies astui huoneeseen.
Hänellä oli mustat farkut, musta huppari ja kommandopipo vedettynä päähän.
Mies sanoi: ”Tervetuloa, istukaa alas.”
Tuolit natisivat. Jorge veti syvään henkeä.
Mies puhui ruotsia täydellisesti.
”Voitte kutsua minua Finskiksi. Ja sinä Jorge Salinas Barrio istuit linnassa kaverini Denny Vadúrin kanssa. Minulla on siis syytä luottaa sinuun. Olen tuntenut Vadúrin jo kauan.”
Jorge sanoi: ”Denny on cool.”
Jätkä oli hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Niin, hän on mukava. Mutta ei hän ole cool, se oli sinun tulkintasi. Hän puhuu liikaa. Ja viimeksi hän mokasi. Hän yritti sooloilla. Silloin sitä mokaa. Mutta minun kanssani on toisin.”
Kuulosti siltä kuin Finski olisi syönyt jotain, hän maiskautti suutaan joka lauseen jälkeen.
Jorge odotti jatkoa.
Finski sanoi: ”Olette etsineet minut käsiinne koska haluatte reseptin.”
”Joo.”
”Ei sitä noin vain anneta. Senhän te ymmärrätte, vai?”
”Totta kai, se maksaa.”
”Juuri niin, se maksaa. Mutta on siinä muutakin. On kyse oikeasta fiiliksestä. Minun on voitava luottaa täydellisesti kaikkiin jotka ovat mukana. Sanotaan nyt vaikka näin: Minä kauppaan suunnitelmia. Myyn suunnitelman, reseptin. Mutta mikään suunnitelma ei toimi olipa se miten hyvä tahansa, elleivät oikeat ihmiset ole siinä mukana. Se on kokonaisuus. Ymmärrättekö?”
Jorge nyökkäsi sanomatta mitään. Hän ei ollut varma oliko ymmärtänyt kaiken.
”Te voisitte olla juuri oikeat henkilöt. Te voisitte luoda osat jotka muodostavat kokonaisuuden.”
Jorge ja Mahmud eivät uskaltaneet keskeyttää.
Jätkä maiskutteli jatkuvasti suutaan. ”Haluan että te keräätte viisi kaveria joihin luotatte. Eivätkä ne saa olla mitään idiootteja. Sitten
haluan heidän nimensä ja henkilönumeronsa. Käsin kirjoitettuna.”
Jorge odotti tulisiko vielä muuta. Finski oli vaiti.
Viimein Jorge sanoi: ”Ei mitään ongelmaa, me hoidamme sen.”
”Eikä se vielä riitä. Tiedättekö mitä muuta tarvitaan?”
Jälleen tuli hiljaista. Jorge ei tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. Koko juttu oli hämärä. Ei hän ollut ajatellut että asiat menisivät näin. Hän oli kuvitellut tapaavansa jonkun samanlaisen kuin hän itse, ehkä pari vuotta vanhemman, jonkun lähiöjäbiksen jolla oli käynyt tuuri. Jonkun joka oli tehnyt itsestään kihon. Jonkun joka vain nojautuisi taaksepäin ja antaisi muitten tehdä likaisen työn. Mutta tuo kommandopipo ja hieno puhe… okei, ehkä se oli pelkkää feikkiä mutta kaikki vaikutti enemmän joltain Beck-filmiltä kuin asialliselta toiminnalta.

Samalla Jorge kuitenkin tiesi että se oli asiaa. Hän oli kuullut juttuja Sollentunan posessa kavereilta ja kavereitten kavereilta, että ne jotka tunsivat reseptin olivat tosissaan. Ne olivat tarkkoja. Ylivarovaisia.
Mahmud katseli Jorgea. Hänen piti nyt sanoa jotain.
Hän vastasi: ”Tarvitaan paljonkin. Tarvitaan hyvä suunnitelma. Hyvä organisaatio.”
Finski heitti pallon heti takaisin: ”Juuri niin. Mutta kuuntele ja ota opiksesi. Tässä tulee ensimmäinen vihjeeni. Mikään mittava juttu ei ole koskaan onnistunut ilman jotakuta joka on sisäpuolella. Tarvitaan sisäpiiriläinen, se on joka murron perustavanlaatuinen osa. Tarvitaan joku jolla on tietoa ja mielellään myös pääsy siihen arvokuljetukseen josta on kyse. Ja minä olen soluttanut sellaisia mukaan jo vuosien ajan.”
Jorge sai sanotuksi vain: ”Ai saamari.”
”Niinkin voi sanoa. Se jonka kanssa olen pisimpään ollut yhteydessä, on työskennellyt vartiointialalla yli seitsemän vuotta. Hän tuntee kaikki toimeksiannot. Jos me siis teemme jotain, teemme sen näyttävästi.”
Sisimmässään Jorge ei voinut lakata hymyilemästä. Tämä oli niin suurta. Tämä oli kahvilanomistajan uran lopun alkua. Kovilla olevan tyhjätaskun uran lopun alkua. El grand viinerikuolema.

Hän näki kuvat mielessään: kommandopipot, mustat arvokuljetuslaukut, tukuittain viisisatasia.
Hän näki helppoa rahaa.