Hyppäsin agenttiloikalla Transitista, kun Huttunen hiljensi hiukan vauhtia ulkomaan terminaalin pääovella ja jatkoi etsimään parkkipaikkaa. Juoksin sähköjäniksen päättäväisyydellä saapuvien lentojen portille, mutta vaihdoin puulaakilaitapakin hölkäksi, kun huomasin että Finnairin lento Lontoosta Frankfurtin kautta Helsinkiin oli vielä enemmän myöhässä kuin me.
Huttunenkin ehti jännittämään ison lasiseinän taakse juuri kun Lontoon-lennon ensimmäiset matkustajat pulpahtivat passintarkastuksesta matkatavaroita odottamaan. Hihnalla pyöri jo kaikenlaista matkalaukkua, pussukkaa, lastenvaunut ja yksi eikun kaksi mustaa kitaralaukkua.
– Tästä eteenpäin pelkkää myötämäkeä, sanoin, tuskin samalla lennolla voi kahta bändiä olla. Kitarat ovat siis meidän poikain omaisuutta. LoveLies on kuin onkin Suomessa.
– Ainakin LoveLiesin kitarat on Suomessa, Huttunen katsoi asiakseen tarkentaa.
Matkustajavirta alkoi huveta, mutta ei hätää, siellähän näkyi jo ensimmäinen karvapää, ja heti sen kannoilla toinen ja tuolla vielä lentoemäntäparven keskellä kolmas… yhtä naakkaa vajaa parvi koossa. Vilkaisin taakseni odotushalliin, olisiko puuttuva poppari päässyt livahtamaan ohi oman ja tullin valvonnan, mutta hallissa näkyi vain kaulaansa kurkottelevia omaisia ja jo halaamaan ehtineitä rakkaita. Kaikki kalpeita suomalaisia ja näköjään taas uusi ulkomaalaisvahvistus ToPolle.
Kolme, edelleen vain kolme, soittajaa asettui rullaavan matkatavarahihnan ääreen vaanimaan matkatavaroitaan, yhden kitaralaukun olivat jo saaneet saaliiksi. Kundit vaikuttivat vähän väsyneiltä ja hieman huolestuneilta. Mutta olihan niillä pitkä lento takana.
LoveLies-trio näytti ainakin kauempaa katsottuna Hanoi Rocksilta. Pörröisiä hiuksia, tiukkoja housuja, värikkäitä paitoja, rannerenkaita, kevyttä matkamascaraa. Lontoolaiset olivat ehkä pykälää romuluisemman ja vuotta vanhemman näköisiä kuin Hanoit. Ainakin osa oli nuorempana pelannut jalkapalloa, eivätkä ne ihan keskustelutta luovuttaisi lompakkojaan alle 180-senttiselle katurosvolle. LoveLies oli uskottavasti rockbändin näköinen. Kundit näyttivät rocktähdiltä. Ne eivät tehneet hanttihommia elääkseen, eivät asuneet bedsitterissä, eivätkä käyneet suihkussa NMKY:ssä tai viikonloppuisin äiskän luona syömässä. Jos näyttää rocktähdeltä, on rocktähti.
Porukan pisin oli Erik, pikkusiskon puppy hubby, basisti. Se oli kuin olikin huomiota herättävän kaunis mies, näytti erittäin epäenglantilaiselta, mutta olisi voinut mennä intialaisesta prinssistä. Pitkä musta tukka, lempeät ruskeat silmät, hymyilemään luotu iso suu, kapeat hienoluiset kasvot. Paljon pitempi kuin pikkusiskon ruusunpunaisesta kuvauksesta olisin uskonut.
Parka johti bändin lisäksi matkatavaraoperaatiota, osoitteli kitarakeissejä ja nosti vieraalle mummolle ison ruskean matkalaukun hihnalta. Parkalla oli pyöreät kasvot, suuret silmät, iso tupeerattu, hapsottava blondattu tukka silmillä. Sekin oli keskibrittiä pitempi, saattaisi olla ilman fledaa ja hippivaatteita aika karskin näköinen tyyppi. Mutta silloinkin hyväntuulinen.
Kolmas kaveri näytti kauempaa intiaanilta, sillä oli suora musta tukka lapaluiden välissä, miehekkään kulmikkaasti komeat kasvonpiirteet ja hyvä ryhti. Se oli kapea mutta pitkä ja harteikas, näytti heiluttavan jäähyväisiä lentoemännille. Selvästikin uusi rumpali Rick.
Yksi puuttui, Peter, uusi soolokitaristi. Päätin, etten huolestu sen enempää, koska bändikään ei näyttänyt kovin huolestuneelta. Mutta Huttunen näytti.
– Yksi puuttuu, se sanoi ja laski vielä sormella osoitellen karvapäät. – Se punatukkainen kitaristi.
– Yksi puuttuu, mutta ei punapääkitaristi, sullon vanhaa tietoa, valistin irrottamatta silmiäni matkatavaransa ja kitaransa löytäneestä kolmikosta. – Soolokitaristi ja rumpali vaihtui alkuvuodesta.
– Eli nämä kolme kundia ei olekaan ne neljä kundia, joiden kuva on Leban mainoksissa? Lepakon talonmiehen roolinsa muistanut Huttunen hätäili.
– Osa on, puolet sentään, ei paha, yritin lohdutella.
– Mitäs jos bändistä lähti Lennon ja McCartney?
– Parka on Lennon ja McCartney, korkeintaan lähti Stu Sutcliffe ja Pete Best.
– Onko sun siskon mies sitten George Harrison? Huttunen pohdiskeli.
LoveLies, ainakin suurin osa LoveLiesista, käveli suoraan tullin läpi kitarat kainalossa ja isot huiveilla koristellut urheilukassit olalla. Ilmeisesti edes Suomen virkavalta ei uskonut, että noin epämääräisen näköiset hiipparit yrittäisivät tuoda Suomeen mitään laitonta ja varsinkaan huumeita.

(...)

Kadotettu kitaristi Peter saatiin loppujen lopuksi ihan helposti Suomeen. Soitin maanantaiaamuna Rickin antamaan numeroon, en Jonnalle vaan kuivan asialliselle Horstille, kävin pankissa maksamassa uuden lentolipun ja faksasin kuitin Saksaan. Kolmannessa puhelussa Horst kuittasi rahat saaduksi ja lupasi, että herr Peter olisi koneessa, joka laskeutuu Helsinkiin kello 19.25.
Ilmeisesti jetlagin lannistamat soittajat nukkuivat melkein koko päivän, tekivät vain pienen kävelyretken Helsingin keskustaan. Minä kasvatin Hannan puhelinlaskua, soitin Saksan lisäksi Rahikaiselle ja Epelle. Seitsemän jälkeen illalla päivystin taas lentokentällä. Tällä kertaa ilman Huttusta, jota tarvittiin Lepakossa valmistelemaan Johnny Thundersin ja LoveLiesin keikkaa. Ja juoruilemaan LoveLiesin vastoinkäymisistä lepakkolaisille.
Tuskin koneen laskeutumisesta oli ilmoitettu, kun joku laski raskaan kämmenen takaapäin olkapäälleni. Hätkähdin, käännyin ja katsoin ison vartijan aataminomenaa. Jouduin ottamaan pienen askeleen taakse nähdäkseni jykevän vartijan kasvot. Tämä ei ollut mikään lähijunien tärkeilevä vihreäunivormuinen marsilainen, vaan poliisiopistosta liian suurena raakattu Conan-barbaari.
– Onko tämä teidän? Conan kysyi suutaan liikuttamatta. Tai näin luulin, mutta oikeasti äänessä olikin megaäijän takaa esiin astunut koppalakkipäinen lentäjä. Finnairin univormu, solmio, mutta sen verran nuoren näköinen, ettei voinut olla kuin lentoperämies. Katsoin uudelleen kolmemetristä vartijaa, ei näyttänyt tutulta, tuskin oli minun. Jätti veti toisella kädellään esiin takataskustaan pienen, kirjavasti puetun, hämmentyneesti hymyilevän, lupposilmäisen kitaristin. Punaiset tyköistuvat samettihousut oli sullottu buutseihin, violetti paita auki melkein napaan asti, pikkutakki oli punamustan leikkilepardin tekonahkaa, kaulassa huivi ja mitä lienee helyjä, ranne¬renkaat helisivät kun käsi heilahti tervehdykseen.
– Fucken-A, kuis kusee? LoveLies-kitaristi Peter kysyi ja yritti tarkentaa katsettaan jonnekin kasvojeni tietämille.
– Welcome to Finland, iso vartija sanoi minulle, nyökkäsi itselleen itseensä tyytyväisenä ja siirsi kitaristin lähemmäksi minua kuin räsynukkea kaverille tarjoten.
– Miten… mistä… kuinka, haeskelin sanoja ja katsoin passintarkastukseen, jonne vasta ensimmäiset Frankfurtin-koneen matkustajat olivat ehtimässä.
Finnairin mies huokaisi, osoitti väsyneesti ulko-ovelle päin, kaivoi taskustaan läpinäkyvään muovipussiin sinetöidyn ison vodkapullon ja ojensi sen minulle. Pullossa ei ollut kuin pari sormellista pohjalla.
– Ota, vie pois, menkää, Finnair sanoi ja tiesin, ettei se puhu vodkapullosta ottamisesta vaan soittajapojan menemisestä.
– Welcome to Finland, iso mies toivotti minulle taas, kun näki pullon vaihtavan omistajaa.
Vartija irrotti kokonaan otteensa kitaristista, nappasin vaistomaisesti Peteriä toisesta hihasta kiinni. Sillä hetkellä, kun vastuu matkustajasta fyysisesti siirtyi minulle, Finnairin mies kääntyi kannoillaan ja marssi niska punaisena pois, sinne mistä oli tullutkin, turvaan.
– Jaakko, tule mukaan, se komensi kääntymättä kookasta kaveriaan.
Kookas kaveri veti kättä lippaan, hymyili oikein kauniisti.
– Welcome to Finland, se sanoi vielä varmuuden vuoksi kerran.
– Gracias, amigo, huojuva kitaristi sanoi viereltäni. – Thanks for everything, mate.
Kun käännyin katsomaan kitaristia sillä oli jo palava rööki huulessa. Siristellessään silmiään savun takia se näytti vähän Keith Richardsin lahjattomalta pikkuveljeltä. Ohjasin kyynerpääotteella kohteliaan päättäväisesti kitaristia kohti ulko-ovea, mutta ulkomaan epeli löi jarrut pohjaan ja alkoi riuhtoa toiseen suuntaan.
– Venaa, venaa, se selitti savuke toisessa suupielessä. – Mun skitta jäi tonne tai jonnekin.
– Muut jätkät toi sen jo eilen.
– Entäs kassin?
– Sen myös.
– Ei se haittaa, Peter sanoi taskujaan kaivellen. – Mullon täällä jossakin sulle tuliaisia sun siskolta.
Nostin melkein tyhjää vodkapulloa.
– Eikun just joo, itse asiassa juuri sen sun sisko lähetti, mutta mä jouduin ottaan sen meidän basistin veskasta ja juomaan sen Frankfurterissa, kun oli aivan kaamea nälkä, kitaristi selitti ja kaiveli edelleen taskujaan. Sen ilme kirkastui, iloisena se ojensi pikkuruisen lentokoneminivodkapullon minulle.
– Tämän mä hankin lentokoneesta sulle tilalle.
– Welcome to Finland, jupisin itsekseni, enkä pystynyt päättämään pitäisikö olla enemmän vihainen LoveLiesin uuden kitaristin isosta pahasta mokasta vai liikuttunut sen pienestä sievästä eleestä.