Terry sanoi, että tyyppiä kutsuttiin ”Black Countryn villimieheksi”. Et oikein tiennyt, kuulostiko tämä lupaavalta vai ei, mutta raapustit miehen nimen kuitenkin muistiin ja annoit lappusen G:lle. Nimi oli tosin helppo muistaa muutenkin. Robert Plant. Siitä tuli mieleen jokin hippiviritys, mikä olisi voinut olla muutama vuosi sitten hyväkin asia. Mutta tilanne oli muuttunut niistä ajoista. No, ensin piti selvittää, osasiko tyyppi laulaa. Samoin se, oliko hän riittävän hyvännäköinen. Terryn mielestä oli. Ja hänen jos kenen se pitäisi tietää. Niinpä pyysit G:tä ottamaan asiasta selvää. Ja sitä kautta kuulit, että myös The Moven manageri Tony Secunda oli jo kosiskellut tätä kaveria. Oli jopa kuskannut hänet Lontooseen koelaulantaan. G ehdotti, että nyt pitää toimia nopeasti. Muuten Secunda ”tekee Mickiet” ja nappaa laulajatoivon. Silti tuntui jotenkin ylivoimaiselta ajella Birminghamiin – tai mihin se nyt olikaan – asti. Lontoossakin oli hyviä laulajia pilvin pimein. Oli Chris Farlowe, oli Rod Stewart, oli Stevie Marriott. Ja monia muitakin, jotka olivat Terryn tavoin toistaiseksi vielä tuntemattomia. Se Freen jätkäkin oli aika kova. Mutta G sanoi, että kaikki parhaat on jo varattu, ja muistutti, että myös Stevie Winwood tuli jostain sieltä pohjoisesta. Eikö vain tullutkin? Joten mistä näistä koskaan tietää...

Oli lauantai­ilta. G ajoi ja sinä istuit takana. Vieressäsi oli asiaa omalta osaltaan vielä harkitseva Chris. Aikaa kului, samoin tupakkaa. Sinä pelkäsit pahinta; arvelit, että reissu olisi pelkkää ajanhukkaa. Sitten pääsitte perille. Tavanomainen keikka tavanomaisessa collegessa. Pieni sali rakennuksen takaosassa, lavalla yhtye nimeltä Hobbstweedle. Kuin suoraan Sormusten herrasta. Ja jos et jo valmiiksi pelännyt pahinta, epäilyksesi heräsivät, kun bändi lopulta tallusti lavalle. Nippu pilveä polttavia heinähattuja setissään pelkkiä lainoja. Ja nekin joitain vanhoja amerikkalaisia hippibiisejä. Silkkaa ajanhukkaa. Paitsi että laulaja todellakin oli aika hyvä. Iso häiskä University of Toronto ­pitkähihaisessaan. Nosti orkesterin tulkinnan Airplanen ”Somebody to Lovesta” suorastaan lentoon. Kaverihan oli melkein liiankin hyvä. Miksei kukaan ollut kuullut tästä tyypistä mitään – paitsi Terry ja se perkeleen Secunda?

Kävit epäluuloiseksi. Kuviossa oli selvästi jotain outoa. Joko tyyppi oli luonnevikainen tai sitten hänen kanssaan ei muuten vain voinut tehdä töitä. Muutakaan selitystä et keksinyt. Ja G, joka ei todellakaan ollut ajellut tänne saakka turhan tähden, oli tietenkin aivan liekeissä. ”Kutsutaan hänet koelauluun ja sitten voit päättää”, hän sanoi. Joten niinhän te teitte, ja muutaman päivän päästä se iso jätkä tuuheine tukkapehkoineen seisoi virnuillen Pangbournen­kämppäsi ovella. Olit kutsunut hänet sisään, keittänyt teetä, tarjonnut röökin. Näyttänyt jemmasi ja tarjonnut käärittävää. Alkuun tilanne oli ollut kiusallinen, ja huomasit kaverin olevan hermona. Hän oli muutaman vuoden sinua nuorempi. Hän oli tehnyt joitain juttuja, äänittänyt joitain levyjä, mutta ei mitään mainitsemisen arvoista. Yhteisiä tuttavia ei juuri ollut. Oli Terry, eikä kaveri kyllä vaikuttanut häntäkään erityisen hyvin tuntevan. Oli Secunda, jolla tosin oli kädet aina niin täynnä The Moven asioita, etteihän osannut sanoa oikein mihinkään juuta eikä jaata. Ja oli Alexis Korner. Mutta toisaalta jokainen nuori muusikko, josta olit kuullut, oli jossain vaiheessa ollut mukana jossain Alexisin kokoonpanoista.

Kun aloit soittaa levyjä, tunnelma lämpeni. Kerroit ajatuksestasi rakentaa The Yardbirdsin pohjalta jotain ihan uudenlaista. Jätkä nyökytteli ja mutisi jotain tyyliin ”sehän mahtavaa”. Vaikka oli itse asiassa melko selvää, ettei hän tuntenut ensimmäistäkään The Yardbirdsin kappaleista. Tai ainakaan kappaleita siltä ajalta, kun sinä olit bändissä ollut. Mutta siinä te istuitte yhdessä lattialla ja sinä annoit hänen selailla älppäreitäsi. Hän veti esiin Larry Williamsin, Don and Deweyn, The Incredible String Bandin sekä Buddy Guyn levyjä. Ja alkupään Elvistä. Sekoitus musiikkia, joka oli tälle kaverille – Robertille – joko oikeastaan ennalta täysin tuntematonta tai sitten hyvinkin tuttua ja läheistä. Kun laitoit lautaselle ensin Muddy Watersin ”You Shook Men” ja perään Larry Williamsin ”She Said Yeahin”, hänen ilmeensä muuttui innostuneeksi. Kun soitit Joan Baezin ”Babe I’m Gonna Leave Youn”, hän näytti hämmentyneeltä. Hän nyökytteli päätään, imi jointista savuja ja hyrisi ”tämähän toimii”, mutta huomasit ettei hän todella tajunnut, mistä oli kyse. Kuten kaikki muutkin Dylan­fanit, hän oli kyllä kuullut Joan Baezista, mutta mitä tekemistä Baezilla oli The New Yardbirdsin kanssa? Ja hänhän oli vain iso kiharatukkainen kaveri, jolla oli iso ääni, jostain sieltä Midlandsista.

Niinpä tartuit akustiseesi ja sanoit: ”Minulla olisi tällainen idea.” Kun olit jonkin aikaa soittanut omaa sovitustasi ”Babe I’m Gonna Leave Yousta”, ideasi alkoi pikkuhiljaa valjeta jampalle. Ei ihan kokonaan, mutta riittävästi. Sen verran, että ajatus kummittelisi hänen mielessään vielä junamatkalla takaisin Brumiin vai mistä hitosta hän nyt olikaan kotoisin. Sitten sanoit, että hän voisi kyllä halutessaan jäädä yöksi, ja hän jäi.

”Jos rehellisiä ollaan, en tiennyt The Yardbirdsistä juuri mitään”, Robert Plant kertoo minulle myöhemmin.
”Tiesin, miten merkittävä bändi oli ollut ja että uransa loppuvaiheilla se oli julkaissut useita hyviä poplevyjä. Mutta bändi ei... Se oli niin...” Hän takeltelee etsiessään oikeita sanoja. Ja yrittää ilmaista, ettei ollut ikinä ostanut ensimmäistäkään The Yardbirds -levyä eikä siis ollut koskaan ollut yhtyeen minkäänasteinen fani. Eikä hän todellakaan ollut koskaan edes kuvitellut vaikuttavansa senkaltaisen yhtyeen riveissä.

Suomentanut Petri Silas.