Tekstinäyte

Odotimme isää pitkään ja hartaasti.
Äiti ei saanut unta koleina, sateisina myrskyöinä. Hän tuijotti pyhäinkuvaa ja kuunteli tuulen alakuloista ulvontaa. Ajatteli isää.
Kun Solombalka-joki talven taituttua vapautui jäistä, kysyin äidiltä joka päivä:
— Äiti, montako päivää vielä?
— Kohta, ihan kohta isä tulee, hän vastasi.
Isän kotiinpaluu lyhyeltäkin matkalta oli aina perheessämme juhlapäivä. Hän toi tuoreita meriahvenia ja paltusta, joita äiti alkoi heti paistaa. Sitten isä antoi hänelle rahaa ja äiti lähti kauppias Selivanovin puotiin. Jos raha riitti koko kauppavelan maksuun, äiti toi minulle neljännesnaulan minttukonvehteja, halvimpia mitä kaupasta sai. Joskus harvoin hän osti kalatsheja, vaaleita, pulleita minttuvehnäsiä.
Myös ukki hävisi jonnekin ja palasi votkapullon kanssa ja miehet kävivät pöytään. Viina kirvoitti isän kielenkannat, hänestä tuli puhelias ja iloinen. Mutta hän ei koskaan kiroillut ja räyhännyt kuten muut naapuruston merimiehet humalassa. Vain kerran hän noitui kapteenin alimpaan helvettiin, kun tämä ei suostunut maksamaan ylimääräisistä vartiovuoroista. Sillä kerralla isä, pää pöytää vasten nuokkuen, lauloi pitkään ja hartaasti:
"Merimiehen osa on olla aaltojen vankina,
Miten raskas ja katkera kohtalo.
Verellä ja hiellä ansaittava joka kopeekka.
Sellaista on merimiehen elämä. "