***

Tekstinäyte

Eva tarkensi 50-millisensä. Tähtäimeen piirtyi viisi mustaa pistettä. Ne tanssivat kaukana aaltojen harjalla. Lähemmäs ei päässyt.

"Saa luvan kelvata, pahus", hän tuskaili itsekseen samalla kun varmisti että jalansija pitää liukkaalla kalliolla, ja alkoi laukoa. "Ei tätä muutenkaan kukaan usko."

Vielä vapaana lainehtivassa loppusyksyn hyisessä meressä kellui amerikanjääkuikkaparvi. Poikkeuksellinen näkymä palkitsi varhaisen linturetken. Suomenlahdella ei syksyisin havaittu montaakaan jääkuikkaa, ja mustanokkainen amerikanjääkuikka oli vieläkin harvinaisempi.

Yhtäkkiä Evan takana rasahti. Hän käännähti ja nopea katse pyyhki kallion lakea etsien lentoon noussutta meriharakkaa tai karannutta koiraa, jonka käpälä oli katkaissut maahan pudonneen risun. Rantakallion päältä kohti Itälahtea avautui mäntyjen peittämä kaistale ja puiden seassa näkyi liikettä. Hän nosti kameran uudestaan silmilleen nähdäkseen paremmin. Metsikköä halkovalla polulla pinkoi jotain vaaleaa kovaa vauhtia eteenpäin. Eva ehti juuri ja juuri nähdä pipopäisen hahmon häviävän männynrunkojen sekaan.

Eva kääntyi takaisin ja ihmetteli varhaista liikkeellä olijaa. Hän pyöräytti kantohihnan T70:nsä ympäri, työnsi kameran reppuun ja nousi varovasti kohti polkua selvittääkseen mistä oli kysymys. Puiden väliin kadonnut hahmo oli juossut kuin henkensä edestä. Paennut jotain? Metsäpolku oli kuitenkin tyhjä ja puiden varjostama mökkikylä tuijotti kallion katveista tyynenä takaisin. Vanhojen puutarhamökkien räystäistä tippui vettä ja vesipisarajanat avasivat ohuen lumikerroksen peittämään maahan vihreitä lämpäreitä.

Evan katse pysähtyi vilkahtelevaan valoon. Valo tuli sinisen mökin kuistilta. Kaiteen puuleikkaukset peittivät näkymää, mutta säleiden välissä vilkkui epätasaisesti. Kuisti imi itseensä viistosti matalalta tulevia auringonsäteitä ja lähetti ne saman tien takaisin, särisevinä kuin ne olisivat peräisin jumiin jääneestä morsetusneulasta. Eva harppoi lähemmäs, mutta pysähtyi äkisti nähtyään, mitä valon takana oli.

Eva seisoi paikoillaan ja tunsi kuinka pelko tarttui niskaan ja alkoi kiristää selkärankaa ympäröiviä lihaksia. Hän silmäsi paikoilleen nauliutuneena ympäristöä, mutta kaikki näytti rauhalliselta. Kaunista, kuin aika olisi pysähtynyt, vain katolta maahan putoilevat vesipisarat liikkuivat. Eva käänsi katseensa takaisin kuistille. Kaiteen suojissa häämötti ihmistä muistuttava hahmo. Mökki hehkui ympärillä kirkkaan sinisenä. Hän pakottautui lähemmäs, hänen oli tarkistettava makasiko kuistilla ihminen ja oliko tämä loukkaantunut. Sammunuttakaan ei voisi jättää siihen näin kylmällä säällä makaamaan. Luntakin oli satanut poikkeuksellisesti jo näin lokakuussa. Hän siirsi mekaanisesti jalkaa toisen eteen ja etsi samalla katseellaan muita alueella liikkujia, muttei nähnyt ketään. Onneksi oli valoisaa.

Hän nousi hitaasti portaille. Epämääräinen pelko piti otteessaan. Hahmo ei liikahtanutkaan, se oli nuori mies. Se makasi pitkin pituuttaan kapean verannan lautalattialla. Eva kolisteli portailla ja potki porraspuita saadakseen mahdollisen nukkujan hereille. Mies ei hievahtanutkaan. Evaa puistatti. Hänen oli kuitenkin saatava tietää, oliko mies hengissä vai ei.

Eva astui kuistille. Mies makasi selällään, kädet kyljissä ja kämmenet avonaisina kohti kuistin kattoa. Oikean jalan polvi oli vääntynyt sisäänpäin. Pään ja hartioiden alla erottui paksu verilammikko. Sakea neste oli maahan valuessaan värjännyt tumman raidan kuistin edustan lohkoina riippuvaan maaliin. Eva värähti tarttuessaan miehen paljaaseen käteen, pyöräytti sormensa ranteen ympäri ja tunnusteli pulssia. Ei mitään.

Hän ähkäisi inhosta viedessään sormensa miehen kaulavaltimolle, sille puolelle jota veri ei ollut sotkenut. Toinen puoli kaulaa oli tahmean näköisen verihyhmän peitossa. Sykettä ei tuntunut. Evan kohmeiset sormenpäät tunnistivat kaulan alkaneen jo kylmetä, kuolema oli vastaansanomaton. Hän silmäsi ruumista. Kaulassa ammottavasta haavasta oli valunut runsaasti verta, mutta kasvot näyttivät ehjiltä.