PROLOGI

Oli aurinkoinen pakkaspäivä helmikuussa, ja Marko Pippurinen oli kiivennyt korkeaan mäntyyn.
Parinkymmenen metrin korkeudesta avautui komea näköala Kontiolahden kunnan pohjoisosan metsiin ja horisonttiin katoavalle Höytiäisen jäiselle ulapalle. Puiden oksat roikkuivat surullisen näköisinä muhkean huurrekuorrutuksen alla.   
Puussa turvavyön ja sähkötolppakenkien varassa tukevasti roikkuva Pippurinen ei kuitenkaan ollut paikalla uljaiden maisemien takia. Hän oli siellä Kontiolahden ympäristösihteerin palkkaamana yksityisetsivänä aikeenaan hankkia todisteita ympäristörikoksesta.
Koska Suomessa ei ollut ympäristörikoksien tutkintaan tai niiden paljastamiseen erikoistunutta poliisitoimintaa, oli kiinnijäämisen riski ammattimaisesti toteutetuissa rikoksissa suhteellisen pieni. Tapausten käsittely kesti kauan, ja epäillyt oli vaikea todistaa syyllisiksi. Niinpä poliisin tietoon tulleista ympäristörikoksista selvisi vain noin kolmannes.
Näitä epäkohtia silmällä pitäen oli Marko Pippurisen tehtäväksi annettu toimittaa työnantajalleen tuhti paketti vedenpitävä todisteita auttamaan poliisin ja syyttäjän työtä.
Marko puristi paksulla kumilla päällystettyjä kiikareita villakynsikkäiden suojaamissa käsissään.
– No niin, no niin… Marko supisi kylmästä hytisten ja tiiraili kiikareillaan kapeaa metsätietä mönkivää avolava-autoa. Miehen pipo oli paksussa huurteessa samoin kuin sen alta työntyvä ruokkoamaton tukka sekä kasvoilla rehottava parta. Lumisessa männyn latvassa kykkivä Pippurinen näytti reestään pudonneelta joulupukilta sillä erotuksella, että Pyhän Nikolauksen rintataskusta nähtiin harvemmin törröttämässä Jaloviinalla ladattua taskumattia.
Kiikarit kohdistuivat lumiauralla varustetun Mitsubishin vierellä harppovaan mieheen. Karhun kokoinen Olli-Pekka Ojala pyöritti vaimonsa Kristan kanssa kiinteistöhuoltoyritystä Kontiolahdella. Sivubisneksenä pariskunta myi dumppauspalveluita rakennus- ja purkutöiden alihankkijoille.       
Erävaatteisiin pukeutunut köriläs läimäytti kouransa hangessa matelevan auton kylkeen ja huusi kuljettajalle jotain. Pakkasen hyydyttämät jarrut vinkuivat, kun auto seisahtui ja jäi murahtelemaan tyhjäkäynnillä.
Mitsubishista astui ulos kuivakan näköinen nelikymppinen nainen, jolla oli yllään pari numeroa liian iso pilkkihaalari. Hän sysäsi silmilleen valahtaneen karvalakin takaraivolleen ja katseli hermostuneena ympärilleen. Krista Ojala ei ollut kotonaan talvisen metsän uumenissa.
Olli-Pekka irrotteli lavan suojaksi viritetyn pressun naruja rivakoilla otteilla.
– Melkoinen epeli, Marko naurahti seuratessaan karpaasin puuhia. Lihaisille, mutta järeille kasvoille oli jähmettynyt kova ilme: paksut mustat kulmakarvat olivat kääntyneet jyrkästi kalsean sinisten silmien ylle, ja naaman uurteet olivat syviä kuin rykelmä vesuriniskuja. Ojalan ylähuuli oli pingottunut puolipalloksi mojovasta nuuskamällistä, jonka erittämää mönjää hän räki ympärilleen.
Mitsubishi oli pysäköity omatekoisena kaatopaikkana toimivan montun äärelle. Lava oli täynnä sekalaista rakennus- ja purkujätettä puutavarasta eristevillapaaleihin ja PVC-muoveihin. Kuka sitten olikin palkannut pariskunnan piilottamaan ongelmajätteensä metsään, säästi huomattavat kustannukset muun muassa kaatopaikkamaksuissa ja jäteverossa. Talouslaman aikaan kynnys dumppaustoimintaan oli madaltunut, ja laittomia kaatopaikkoja oli alkanut löytyä entistä useammin ympäri maata. Jo yksin Ojaloilla oli useita vastaavanlaisia jätekätköjä ympäri kunnan metsiä.
Pippurinen työnsi kiikarit housujensa reisitaskuun ja avasi talvitakkinsa vetoketjua. Takin lämpimän vuorin alla lepäsi kantohihnassa roikkuva digitaalikamera. Mies irrotti linssinsuojuksen, mutta kylmä muovilätkä luiskahti hänen tunnottomista sormistaan ja putosi puun juurelle. Marko ei jäänyt harmittelemaan menetettyä omaisuutta vaan toivoi, ettei pakkasilma ollut hotkaissut kaikkea elämää kameran pattereista. 
Kameran etsimelle avautui kuva metsän keskellä askaroivasta avioparista. Pippurinen operoi kameraa kohmeisilla sormillaan ja rajasi kaksikon tiiviiseen lähikuvaan.
– Sanokaa: ”Vitut jäteverosta”.
Klik.
Tuskin edes Olli-Pekan ja Kristan hääkuva oli yhtä hyvin onnistunut.
– Siinähän kämähditte.
Yksityisetsivä nosti katseensa kameran näytöltä ja virnisti koko pakkasen punaaman naamansa leveydestä. Kyllä Marko Pippurinen hoitaa homman kotiin.
Ojala ei vaimoineen aikaillut lavan tyhjennyksessä, ja jokainen työvaihe tallentui Markon kameran muistikortille. Krista viimeisteli urakan heittämällä jätteiden päälle muutaman lapiollisen lunta. Kovin perusteellisesti Ojalat eivät jälkiään vaivautuneet peittelemään, vuodenajat tekisivät sen tehokkaammin heidän puolestaan.
– Lähdetään, Olli-Pekka tokaisi vaimolleen ja avasi kuljettajan puolen oven astuakseen sisään.
Krista nakkasi lapion kohti lavaa, mutta osui auton kylkeen. Lapio kimposi hankeen.
– Helkkari, nainen ähkäisi ja laahusti lapion perään.
Olli-Pekka jymäytti kämmenellään auton kattoon. – Perkele, se on uusi auto ja heti ruvella!
Tilannetta männystä käsin seuraava vahingoniloinen Pippurinen naureskeli lumiseen partaansa.
– Hönöt...
Pilkkihaalariin sonnustautunut Krista noukki lumeen uponneen lapion ja kyykistyi tarkastelemaan auton kylkeen ilmestynyttä lommoa. – Eihän tätä edes huomaa, nainen puuskahti. Naarmu oli pieni, mutta Krista tiesi miehensä nostavan siitä mekkalan. 
– Lähtikö maalit? Ojalan isäntä huuteli ärsyyntyneenä naamaansa hangaten. – Sano, että lähti maalit.
Krista ei vastannut. Olli-Pekka kurotti auton yli ja näki vaimonsa kangistuneen paikoilleen.
Hyytymisen merkkejä osoitti myös hymy Marko Pippurisen punakalla naamalla.
Marko tähysti kameransa etsimelle jähmettynyttä naista, joka puolestaan tuntui tuijottavan suoraan häneen.    
– Tulehan katsomaan… Krista Ojala sanoi epäilevällä ja miltei kuiskaavalla äänellä.
– Sinä maksat, jos pitää oikoa, Olli-Pekka jupisi lampsiessaan auton takana kyykkivän vaimonsa luo. Krista ei piitannut miehen valituksista, vaan piti katseensa naulittuna jonnekin kaukaisuuteen.
– Vilkaise tuonne, metsään tähyilevä nainen sanoi ja osoitti muutaman kymmenen metrin päässä kohoavaa männikköä.
– Hitto, puuhun ripustautunut Pippurinen ähkäisi. Kameran objektiiville tarkennettu rouva Ojala osoitti suoraan häneen. Yhtäkkiä hönöjä olikin kolme.
– Minne? autonsa kyljessä hädin tuskin nähtävissä olevaa kolhua hivelevä Olli-Pekka tivasi närkästyneenä.
– Tuolla on joku.
Hetkessä valpastunut Ojala käännähti vaimonsa osoittamaan suuntaan. – Missä?
– Tuolla männyssä, Krista kuiskasi. – Melkein latvassa.
Olli-Pekka siristi silmiään ja erotti lumen peittämien oksien seasta ihmishahmon.
– Onhan siellä, perkele…
– Sviidu, Pippurinen noitui. Hän ei enää mitenkään ehtisi irrottautua puun rungosta ja laskeutua maahan. Oli pakko pysyä paikoillaan ja seurata tilanteen kehittymistä. Ehkä Ojalat säikähtäisivät silminnäkijää ja päättäisivät paeta rikospaikalta.
– ALAS SIELTÄ JUMALAUTA! järeäraaminen mies karjui ja lähti päättäväisesti harppomaan kohti Pippurisen piilopaikkaa. Krista hölkkäsi miehensä perään.
Se siitä sitten, Pippurinen tuumaili punnitessaan vähäisiä vaihtoehtojaan.
– Hei! Olli-Pekan ärjähdys tuntui vavisuttavan puun oksia. – Sinä siellä!
Mies seisoi männyn juurella ja tuijotti ylöspäin. – HEI!
– Hojo hojo! Marko huusi takaisin.
– Tule alas! Olli-Pekka komensi. – Tule alas niin jutellaan! 
– Onko se kyttä? miehensä vierelle juossut Krista kuiskasi.
– Paskat, Ojala tuhahti.
– No mikä se sitten on? Krista sihahti. – Lintubongari?
– Ei… Olli-Pekka kallisti päätään. – Ehkä joku helvetin ituhippi.
Krista juoksi männyn toiselle puolelle ja yritti saada paremman näkymän piileskelevään Pippuriseen. Lumessa puun juurella pilkotti jotain. Nainen kyykistyi ja noukki hangesta linssinsuojuksen.
– Olli, Krista lausahti ja näytti löydöstä miehelleen. – Se on kuvannut meitä.
– Lehtineekeri, Olli-Pekka mutisi ja otsaansa raapien puntaroi mitä tehdä. Mies oli tavalla tai toisella pakko vaientaa. Jos kyseessä oli toimittaja, eivät uhkailun kaltaiset matalamieliset keinot tepsineet. 
– Heitä kamerasi tänne! Ojala hihkaisi. – Jätän tänne hankeen liksaa uuden ostoon ja vähän ekstraa vaivanpalkaksi. Saat paremman jutun ampumahiihtokilpailuista tuossa aivan naapurissa.
Nyt alkaa olla saumat vähissä, Marko ajatteli hermostuneena. Pakko yrittää uunottaa tyyppiä vielä viimeisen kerran.
– Viheltää! huuto männyn latvasta ilmoitti.
Ojala hypähti pari askelta taaksepäin. Putoava digitaalikamera paukahteli oksiin ja mätkähti varaosina Olli-Pekan jalkojen juureen. Kevyttä puuterilunta leijaili puusta miehen päälle.
– Raota lompsaa sen verran, että saan parit keskinotkeat paikallisessa! Marko huuteli männystä.
Olli-Pekka pyöritteli ruhjoutunutta kameraa käsissään ja avasi muistikortin luukun. Krista loi mieheensä kysyvän katseen ja sai vastaukseksi päänpudistuksen.
Perskele. Puussa odotteleva Pippurinen tiesi huijausyrityksensä kusseen kintuilleen.
– Jäädäänkö odottamaan? Krista kysyi. – Pakkohan sen on sieltä joskus tulla alas. Illaksi on luvattu lumisadetta…
Olli-Pekka käännähti vihaisesti kannoillaan ja marssi ripeästi kohti autoaan. Marko vei kiikarit silmilleen ja katseli huolestuneena Ojalan puuhia.
– Pahus, Pippurinen totesi ääni kireänä: mies oli juuri kiskaissut Mitsubishin istuinten takaa moottorisahan.
Marko vilkuili ympärilleen aivan kuin olisi toivonut löytävänsä aiemmin huomaamatta jääneen pakoreitin tai oksassa roikkuvan aseen. Kumpaakaan ei näkynyt.
Männyn juurelle palannut Ojala repäisi moottorisahan käyntiin yhdellä voimakkaalla liikkeellä.
Pippurinen tunsi sahan pureutuvan puuhun ja tiukensi halaustaan rungosta.
Olli-Pekka sahasi loven männyn kylkeen ja löntysteli puun toiselle puolelle jatkamaan savottaansa. Hänen kädessään roikkuva moottorisaha puksutti ja kärysi palavalle moottoriöljylle. 
– Hei! Älä nyt helvetissä! Marko karjui hätääntyneenä lumisten oksien keskeltä.
– LOPETA!
 Puun juurella ahkeroiva mies ei kuullut huutoja sahansa kovaääniseltä pärinältä.
– Saat ne kuvat! Pippurinen rääkyi toivottomaksi yltyvässä ahdingossa. – Kuulitko?
Ojala puri hampaansa yhteen ja tarjosi männyn ahnaan sahansa hotkittavaksi. Ilmeenkään värähtämättä mies otti vastaan kasvoilleen ryöpsähtävän purusuihkun.
Korkeuksissa värjöttelevä Pippurinen tunsi nenässään pihkan ja teräöljyn hajun. – Ei hyvää päivää, hän ähkäisi tempoessaan turvavyötään auki.
Marko puristi kätensä ylleen kaartuvan oksan ympärille ja rimpuili tolppakenkänsä koukut irti rungosta. Mänty alkoi natista ja heilahdella. Hän tuki jalkansa oksan juureen ja kääntyi puun kaatumissuuntaan. – Nyt tulee osumaa.
Olli-Pekka Ojala päästi ilmoille eläimellisen ärjähdyksen ja punnersi kaikilla voimillaan vasten mäntyä.
Ja sitten mentiin.
Puu katkesi terävästi raksahtaen ja lähti kallistumaan nopeasti kiihtyen.
Kahden oksan varassa roikkuva Marko tuijotti eteensä ja huusi keuhkojensa täydeltä.
Latva paukahteli viereisten puiden oksiin. Lunta ja risuja pöllysi maata kohti syöksyvän Pippurisen suuhun ja silmiin. Hän tiesi, että katkoisi suurimman osan luistaan iskeytyessään rungon mukana alas. Ainoa mahdollisuus oli jäädä pois kyydistä ennen päätepysäkkiä eikä sekään ollut lokohomma.   
Männyn tyvi hypähti irti maasta ja antoi kaatuvalle latvalle lisävauhtia.
Marko ponnisti voimiensa takaa ja loikkasi oksien keskeltä kohti tuntematonta.
Puu rysähti maahan. Valtavan piiskan lailla iskevä latva huitaisi ilmoille sankan lumipilven.
Pippurinen mätkähti loivasti alaspäin viettävään rinteeseen ja kieri upottavassa lumessa holtittomana myttynä.
Talviseen metsään laskeutui täysi hiljaisuus. Pilvettömältä taivaalta paistavan auringon valo kimmelsi hangessa ja puissa, jotka näyttivät olevan paksussa sokerikuorrutteessa.
– Kuoliko se? Krista kysyi vaimeasti ja tiiraili valkeaan, rinteen päällä leijailevaan utuun.
Olli-Pekka kohautti harteitaan ja laski moottorisahan jalkojensa juureen. – Käydään se muistikortti.
– Käy sinä, Krista sanoi.
Ojala naurahti möreästi ja lähti tarpomaan hangessa lepäävää mäntyä kohti.
– Jestas, pöllämystynyt Marko puuskutti ja vääntäytyi istualleen. Hän oli yltä päältä lumessa, ja pipon alta paljastuneet huurteiset hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan. Otsalla komeili haava, josta tihkuva helakanpunainen veri valui nenänvartta pitkin.
Rinne, johon Marko oli laskeutunut, tarjosi riittävän näkösuojan Ojaloiden suuntaan. Hän irrotti talvijalkineidensa pohjiin kiinnitetyt tolppakengät ja nakkasi ne olkansa yli.  
– Jestas, Marko toisti hengästyneenä ja tunnusteli raajojaan. Molemmat jalat olivat yhtä isoa ruhjetta, mutta luita ei ollut poikki. – Jestas.
Olli-Pekka harppoi männyn ympärillä keskittyneen näköisenä. Hän kyykistyi rungon vierelle ja tähyili sen alle. Puun latvassa keikkuneesta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Kasvattiko se saatana siivet? Ojala katseli raivostuneena ympärilleen. Miten ihmeessä yksinkertainen dumppauskeikka oli voinutkin mennä näin pahasti solmuun?
Pippurinen nousi seisomaan, avasi takkinsa sisätaskun vetoketjun ja poimi muistikortin vapiseviin sormiinsa. Hän tutki muovinpalasta ja totesi sen selvinneen rysäyksestä ehjänä. Marko sujautti kortin takaisin taskuun ja nauraen heristi keskisormeaan Ojaloitten suuntaan. Meitsi on Mestari!
Samassa rinteen päälle ilmestyi suurikokoisen miehen siluetti. Pippurinen tunsi sisunsa kutistuvan. Uhmakkaana sojottava keskisormi menetti ryhtinsä ja vaipui velttona nyrkin suojiin.
Tuulen riepottaman puuterilumen keskellä seisova järkälemäinen Olli-Pekka Ojala oli kuin psykopaattitappaja Jason viimeisimmän Friday the 13th -elokuvan mainosjulisteesta.
Marko syöksähti rinteeseen ja lähti juoksemaan kohti metsätietä, jonka varteen parin kilometrin päähän hän oli jättänyt autonsa.
Ojala katseli henkensä edestä nelistävää Pippurista. Paikallisena erämiehenä hän tunsi seudun metsät kuin omat taskunsa ja tiesi tarkkaan minne rinteen alla kulkeva tie vei. Pakeneva mies ryntäisi joko suoraan umpikujaan tai risteykseen, josta hänet olisi helppo napata.
Olli-Pekka roiskautti mällin suustaan ja pyyhkäisi ulosteenruskeita klimppejä hampaistaan.
Krista oli koko ajan odotellut männyn kannon luona. – No?
– On siinä sitkeä sissi, ohi harppova Ojala naurahti ilottomasti.
Mies heitti moottorisahan Mitsubishin lavalle ja astui ratin taakse. Auto nytkähti liikkeelle ennen kuin Krista oli ennättänyt kunnolla kyytiin. 
Hengästynyt Marko Pippurinen pinkoi idyllistä maisemaa halkovaa tietä pitkin. Jokaisella veren maun suuhun tuovalla askeleella hän katui päätöstään ryhtyä yksityisetsiväksi.
Oliko pesti Moilasen autokorjaamolla tosiaan niin köyhää? Markolla oli ollut joustava työaika ja säännölliset tulot. Häntä arvostettiin ja pelikierteestä kuiville päästyään hänen ei enää tarvinnut pelätä velkojia. Kaikki oli ollut vallan mainiosti.
Sitten Pippurinen oli sotkeutunut isojen poikien kuvioihin ja ollut tahtomattaan osallisena pelastamassa maailmaa. Tästä ylpistyneenä hän oli jättänyt autojen rassauksen ja ryhtynyt yksityisetsiväksi.
Sitä oltiin niin leveänä leikkimässä Matt Houstonia, Marko potki itseään päähän. Helvetin jumikuula, tätäkö sinä halusit? Kytätä roskaajia, nupittaa puista ja sykkiä pakoon Kontiolahden moottorisahamurhaajaa keskellä, no, Kontiolahtea. 
Markosta tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat repeämäisillään. Hän pysähtyi ja huohottaen sylki kurkustaan nousevaa limaa.
– Kristus sentään… Marko läähätti hengitys vinkuen. Hän katsoi taakseen, mutta ei nähnyt vilaustakaan Ojalasta. Edessä häämötti mutka, jonka taakse Pippurinen oli jättänyt uskollisen Ladansa. 
Marko pyyhkäisi nenäänsä ja lähti jolkottamaan viimeiselle osuudelle. Farmarimallin auton punainen perä tuli hiljalleen näkyviin puiden takaa. – Jes!
Ojalan Mitsubishi ampaisi tielle kuin tyhjästä.
Tyrmistynyt Pippurinen liukastui ja romahti hyvin topatulle takamukselleen.
Moottori pauhaten avolava-auto rysäytti etupuskuriinsa kiinnitetyn lumiauran Lada-vanhuksen kylkeen. Metalli vonkui ja sivuikkunoiden lasit paukahtivat pirstaleiksi.
Marko kapusi vaivalloisesti jaloilleen ja lähti pinkomaan takaisin tulosuuntaansa.
Mitsubishi peruutti renkaat lunta raastaen. Ojala kieputti rattia ja käänsi helvetinkoneen lailla karjuvan autonsa kohti tielle pakenevaa Pippurista. Tämä kuuli korvissaan vain raskaan hengityksensä.
Ojala pumppasi kaasupoljinta raivokkaasti. Nelivetoauto heittelehti liukkaalla tiellä, mutta hyökkäsi edellään juoksevan miehen perään päättäväisesti.
Maata kyntävä lumiaura ryöpytti lunta metrien korkeuteen. Autoa ei sankan tuiverruksen takaa erottanut; näytti kuin Markoa olisi ajanut takaa vaakasuorassa etenevä lumivyöry.
Tie mutkitteli Venejoen rantapenkan vierellä. Pippurinen vilkaisi jokeen viettävään penkkaan ja hyppäsi aurausvallin yli pää edellä. Penkka oli jyrkempi kuin hän oli olettanut. Mies pyörähti rajusti ympäri ja tarrasi kätensä jään reunalla kasvavan koivun runkoon.
– Ei sinne! hysteerinen Krista huusi miehelleen, joka jahdin huumassa veivasi rattia mielipuolen lailla.
Olli-Pekka survoi kaasupolkimen lattiaan ja sinkautti Mitsubishin matalan aurausvallin läpi.
Marko reuhtoi itsensä koivun taakse juuri, kun neliveto paiskautui hänen viereensä.
Ojala iski jalkansa jarrupolkimelle, mutta ei voinut estää etupainoista autoa suistumasta jokeen.
Lumiaura murskasi rannan jääkerroksen, Mitsubishin keula upposi jäihin ja takarenkaat nousivat ilmaan.
Marko kurkisti koivun takaa ja näki Ojaloiden yrittävän aukoa ovia. Auto ei uppoaisi enempää, mutta ilman hinausautoa sitä ei ylös saisi.
– Hei! Olli-Pekka hihkui takaikkunan läpi Pippuriselle, joka huojui koivun vierellä.
Marko otti pari rauhallista askelta jäähän juuttunutta autoa kohti ja katseli ikkunan takana elämöivää Olli-Pekkaa suoraan silmiin.
Markon kasvot olivat hien, jäähileen ja otsalta valuneen veren peitossa. Hänen parrassaan helmeili jäätynyt sylki ja räkä. Kaikesta tästä huolimatta ei Ojala ollut eläessään nähnyt yhtä vilpittömän härskiä koiranleuan virnettä. Hän lopetti elämöinnin ja luhistui tuijottamaan rannalla seisovaa miestä.
– Kuka piru sinä oikein olet? Ojala ähkäisi.
Vastaus oli luettavissa ylipainoisen rantapummin näköisen miehen omahyväisestä virnistyksestä.
Meitsi on Mestari.