Mä en itkenyt koskaan vauvana. Meinaan että koko mun vauvaikäni aikana mä en itkenyt kertaakaan — en, inahdustakaan mä en päästäny.

Enkä mä ulvonut lapsuuttanikaan ja nuoruuteni aikana mä päätin pitää kaikki mun tunteet sisälläni enkä koskaan päästänyt ulos nyyhkäystäkään — sillä muutoin sitä olisi takuulla ollut kaikenlaisen herjan kohteena. Ja nyt, kun mä laskeskelen miehuuteni viimeisiä sekunteja — kun mä vedän Kuoleman hupun päähäni — mä en muutu. En.

Koko mun elämäni aikana mä en ole kertaakaan itkeny. En ääneen.

Ja lapsena taaperrellessani mä tein aina parhaani pysyäkseni poissa äitin jaloista. Niin tein. Enkä mä myöskään vaivannut isääni kun hän teki töitä — esittämällä koko joukkoa tyhmiä kysymyksiä joihin hän ei olisi osannut vastata.

Niin, kaiken kaikkiaan, vaikka asiaa katsoisi miten päin vaan, mä olin kenen tahansa vaatimusten mukaan mallilapsi.

Mä olin myös yksinäisin poikavauva koko maailman historiassa. Eikä tämä ole mitään joutavaa höpinää. Se on tosiasia. Jumala kertoi mulle niin.

Äiti oli sika: törkyvittuinen, sikahumalainen aivosairas sika. Hän oli laiska ja veltto ja likainen ja riitaisa ja läpikotaisin paha. Äiti oli juoppo — tenukeppi — tihrusilmäinen paskasäkki joka tykkäsi pontikasta.

Äitin humalat kulkivat kehissä, taju seurasi tajuttomuutta kuin kaksi valtavaa karjua jotka syövät toistensa häntiä — toinen oli musta, lihava ja uskomattoman rietas, toinen oli harmaanvalkea ja kova28 ääninen ja sillä oli kaksi heleänpunaista, ilkeää ja pientä silmää lähekkäin toisiaan — ja näistä kehistä äiti piti tiukasti kiinni.