Kesä oli ollut todella surkea, mutta parantunut loppua kohden.
Tai ainakin kaikki muut hokivat sitä koko ajan. Staffan Walterin mielestä säällä ei ollut juurikaan väliä, paitsi että puutarhatöitä oli helpompi tehdä, jos ei satanut. Auringonpaiste ja lämpö taas saattoivat johtaa tilanteisiin, joissa hänen oli pakko seurustella Sonjan heille spontaanisti kutsumien ihmisten kanssa, tai vielä pahempaa, hän joutui lähtemään mukaan jonnekin ”ottamaan lasillisen viiniä”. Sateiset tai vähintäänkin
pilviset ja viileät päivät antoivat hänelle paremman mahdollisuuden vetäytyä lukemaan.
Tai kirjoittamaan muistivihkoonsa erilaisia tapoja, joilla saisi Sonjan hengiltä.
Jos Staffan olisi itse saanut päättää, hän olisi omistautunut mieluiten lukemiselle ja kirjoittamiselle. Hän luki ainoastaan kirjoja, jotka käsittelivät historiaa: tietokirjoja ja historiallisia romaaneja, mutta myös dekkareita, jotka liittyivät jotenkin historiaan. Kiinnostuksesta jälkimmäisiin oli kiittäminen Ångermanlandin maakunnassa asuvaa kirjailijaa Bo R. Holmbergiä, jota Staffan oli kuunnellut vaikuttuneena tämän vieraillessa Härnösandin yhteiskirjastossa. Kirjailijalla oli vahva ja mukaansatempaava ääni, joka oli innostanut Staffanin lukemaan useita hänen kirjojaan. Uusimmasta Staffan oli löytänyt kohdan, jonka faktojen oikeellisuutta epäili, ja hän oli harkinnut ottavansa yhteyttä kirjailijaan keskustellakseen siitä, mutta jättänyt asian sikseen. Hän oli kerran aikaisemmin soittanut eräälle kirjailijalle ja joutunut silloin myöntämään olevansa itse väärässä. Se oli ollut erittäin nöyryyttävää.
Staffan oli ollut kiinnostunut historiasta jo melkein neljäkymmentä vuotta, yhdeksänneltä luokalta alkaen, jolloin hänellä oli onnekseen ollut opettaja, joka todella osasi kertoa asioista, eikä vain jakanut monisteita ja järjestänyt ryhmätöitä. Hän esitti asiat tavalla, joka sai koko luokan kuuntelemaan hartaasti. Staffanin luokkatoverit  – finninaamaiset pojat puolipitkissä hiuksissaan ja tytöt mustissa silmämeikeissään – olivat tavallisesti paljon kiinnostuneempia toisistaan kuin siitä, mitä luokan edessä tapahtui, mutta historianopettajan tunneilla he istuivat lumoutuneina paikoillaan eivätkä sännänneet ovelle heti kellon soidessa. Opettaja kuvaili Troijan valloitusta, persialaissotia ja Hannibalin vaellusta Alppien yli niin elävästi, että tuntui melkein kuin olisi istunut elokuvissa. Staffan imi tiedonhaluisena kaiken itseensä, kirjoitti faktoja pursuilevaa tekstiä kokeissa ja sai ensimmäisen kympin todistukseensa syyslukukauden lopussa. Siitä lähtien hän oli suhtautunut historiaan intohimoisesti, vaikkakin hänen ammatinvalintansa, historiaan ja maantietoon erikoistunut yhteiskunnallisten aineiden opettaja, oli osoittautunut täydeksi katastrofiksi.
Erityisen kiinnostunut hän oli antiikin Kreikan noususta, kultakaudesta ja rappiosta. Aikaa myöten hän oli tietysti ymmärtänyt, ettei Troijan sota välttämättä ollut todellinen historiallinen tapahtuma. Siitä huolimatta juuri tuon arvostetun opettajan tarinat Parisista, Hektorista ja Akilleesta olivat herättäneet hänen innostuksensa historiaan. Nyt hän oli aikeissa lukea Halikarnassoksessa asuneesta Herodotoksesta ja toivoi, että saisi omistautua kirjalle ja olla rauhassa Sonjalta.
– Eikö kahvi ole pian jo valmista? huusi Sonja juuri sillä sekunnilla olohuoneesta. Staffan seisoi keittiössä ja laittoi heille molemmille iltapalaksi voileipiä, samalla kun vesi hörpötti kahvinkeittimessä.
– Joo, ihan kohta, hän vastasi ja harkitsi, laittaisiko puoliksi pilaantuneen kurkunsiivun alimmaiseksi juustovoileipään ehdottomasti kuuluvaan kolmen siivun riviin. Mutta päivä oli kuitenkin sujunut aika hyvin tähän mennessä. Joten sen sijaan hän heitti huonon siivun roskiin. Silti hänen ajatuksensa karkailivat kaikenlaisiin epämiellyttäviin aineksiin, joilla hän voisi maustaa Sonjan leipää. Hän sai taas kovan aivastuskohtauksen. Olikohan hän vilustumassa?
– Kai käytit uutta juustoa? Sonja kysyi, kun Staffan istui sohvalle hänen viereensä ja laski alas lautasen, jolla olivat molemmat voileivät. – Voin käyttää vanhan juuston lasagneen keskiviikkona.
– Joo, tietysti, Staffan sanoi. Aivastaessaan uudestaan hän totesi, että Sonja otti lähinnä olevan voileivän, kuten tavallista. Staffan tarkkaili vaivihkaa, kun Sonja haukkasi ensimmäisen suupalan ja mietti, miten tämä olisi reagoinut pilaantuneeseen kurkunsiivuun.

Suomentanut Ida Takala.