Oli vuoden 1943 kesä. Musta Ford Sedan kuljetti kolmea henkilöä Cahuenga Passin kautta Los Angelesista San Fernando Valleyhyn. Autoa ajoi keski-ikäinen naispuolinen
sosiaalityöntekijä. Keskellä istui 11-vuotias poika, ja pojan oikealla puolella tämän isä. He tuijottivat eteensä synkkinä. Sosiaalityöntekijä näytti tylyltä, mutta hän olikin oppinut varomaan tunteita. Jos osoitti myötätuntoa, sai usein kärsiä itse. Isä oli hiljaisen päättäväinen, mutta huolestuneilla kasvoilla oli uurteita ja leukapielet tärisivät hänen imiessään savuketta. Poika mutristi suuta ja puri huulta jotta ei räjähtäisi. Hän kiihdytti itseään raivoon mutta hillitsi mielensä. Vielä ei ollut kapinan aika.
Cahuenga Passin jälkeen iso valtatie kaartoi myötäilemään kukkuloita, joiden vihreillä rinteillä pilkotti valkoisia taloja. Sosiaalityöntekijä käänsi auton kapealle suoralle tielle, joka halkoi loputtomia appelsiinilehtoja. Aina välillä vilahti valkoista auton ohittaessa kauniin puutalon tien varrella. Päivä oli kuuma ja ilma pölyinen, ja tuulilasiin läiskähti hyönteisiä. Kaksi paljasjalkaista tyttöä ratsasti ilman satulaa lihavalla tammalla. Vuonna 1943 San Fernando Valley oli yhä maaseutua – vailla savusumua ja yhdestä muotista rakennettuja pientaloja – ja pienten kylien välillä saattoi kasvaa kilometri toisensa perään sitruspuita ja sinimailasta.
Musta tie häipyi kuumana väreilevään ilmaan. Poika tuijotti eteensä valkoisen keskiviivan hypnotisoimana. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Muisteli vain kuinka monta samanlaista matkaa hän oli tehnyt täytettyään neljä vuotta, aina johonkin vieraiden valvomaan paikkaan. Paljon muuta hän ei muistanutkaan – vain sisäoppilaitoksia, lastenkoteja ja kasvatuskoteja. Pätkiä ikävistä kohtauksista, tunnemyrskyjä ja kyyneleitä, järjestystä palauttamaan tulevia poliiseja. Hän näki tuskasta vääristyneet itkuiset kasvot aina kun ajatteli äitiään. Hän inhosi äitiä vaikkei tiennyt syytä. Hän muisti päivän, jolloin isä häipyi, hän juoksi isän perään inkkari päähine kädessään, kiskoi autonovea ja rukoili päästä mukaan. Isä ajoi tiehensä jättäen hänet makaamaan rähmälleen maahan, ja äiti hakkasi häntä henkarilla, niin että hän ulvoi entistäkin kovemmin.
Hän muisti olleensa oikeussalissa muttei mitään siitä, mitä siellä tapahtui. Sitten äiti katosi, hän ei nähnyt tätä enää koskaan, eikä tätä mainittu enää koskaan. Sen jälkeen tulivat kasvatus kodit ja sisäoppilaitokset. Hän ei edes muistanut ensimmäistä laitosta, ei muuta kuin että jäi kiinni yritettyään karata eräänä sateisena sunnuntaiaamuna. Muistikuvat selkeytyivät myöhemmissä laitoksissa; hän muisti muita karkumatkoja, yksi niistä kesti kuusi päivää, tappeluja ja raivokohtauksia. Hän oli ollut monessa paikassa, koska joka ainoasta hänet heitettiin pellolle.
Aluksi kapinointi oli sokeaa, vaistomainen reaktio yksinäisyyden ja rakkaudettomuuden tuskaan, tosin hänellä ei ollut sanoja tunteilleen, ei aina nykyäänkään. Jotain nyrjähti päässä, kun hän joutui vastatusten auktoriteettien kanssa, ja hän sai väkivaltaisia kohtauksia pienimmästäkin syystä. Sisäoppilaitoksissa valvojien suosikkipojat halveksivat häntä ja ärsyttivät tieten tahtoen, jolloin häntä rangaistiin, vain sillä seurauksella että hän karkasi. Toinen toisensa perään lastenkotien ja sisäoppilaitosten johtajat ilmoittivat isälle, että pojan oli lähdettävä. Jotkut pitivät häntä epileptikkona tai psykopaattina, mutta aivosähkökäyrä ei tukenut arvioita ja vapaaehtoistyötä tekevä psykiatri katsoi hänen olevan täysin normaali. Aina kun hänet heitettiin pellolle, hän sai asua isän kalustetussa vuokrahuoneessa pari päivää tai jopa viikon ja nukkua telttasängyssä. Hän oli onnellinen isän luona. Kapinointi ja sekasorto palvelivat tarkoitusta – niiden avulla pystyi pakenemaan kärsimystä. Laitokseen saapumisen ja räjähdyksen välinen aika lyheni entisestään.

Suomentanut Juha Ahokas.