***

Tekstinäyte:

Kononen ja Irmeli vapautuivat kirkosta pakanalliseen ulkoilmaan. Kadulla tuli heti vastaan itse lusiferus. Saatanan krapulainen hylkiö, jonka tärisevä olemus ja sinipunainen turvonnut naamataulu eivät jättäneet mitään epäselväksi.
— Heitä pari euroo. Pakko saara rapulakaljat.
— Onko nyt varmaa, että sulla on kankkunen? Ett et vaan kerää bussirahaa kotimatkaan äidin luo?
— Hä?
Kononen antoi viitosen ja soitti uutiset Sumaselle. Sitten hän käveli Irmelin opastamana Kyöstin asunnolle. Bodarilla olisi nyt yhtä ja toista selvitettävää.
Rikkaan talon pojaksi Kyösti asui vaatimattomasti kaupungin vuokrakerrostalossa. Mies ei ollut kotosalla. Kononen ei malttanut olla kurkistamatta postiluukusta. Lattialla lojui ainakin parin päivän saldo.
Irmeli ja Kononen kävivät vielä muutamalla ennen kuin palasivat kämpille.
— Mitä sä tiedät tästä Kyöstistä?
— En paljon mitään. Se on asunu jo monta vuotta siinä luukussa.
— Miksi?
— Emäntä vissiin heitti sen pihalle. Ei siitä paljon puhuttu. Ainakaan mulle. Kysy pehtorilta.
Sen Irmeli tiesi, että Kyösti kävi kirkon jumalanpalveluksessa säännöllisesti joka pyhä. Varmaankinsen tiesi silloin myös taidekauppias Kyyhkynen.
Myöhemmin illalla rikostarkastaja Martti Kononen ja Ala-Telkin tilan pehtori istuivat taas kotoisasti pehtorin keittiössä.
Vanhus kertoi auliisti tietonsa Kyöstin elämänvaiheista. Niistä olisi saanut helposti lapsilta kielletyn elokuvan. Sitten pehtori vakavoitui:
— Sulla on muhun huano vaikutus.
— Ai kuinka niin?
— Palaneen sikalan rauniootten kulutus on kaksinkertaastunu.
Siis minulla. Ei täällä sun ryyppyjäs lasketa. Säähän oot nuari miäs.
— Myönnän.
— Ei taira sullakaan olla perhettä eikä perillisiä?
— No ei.
— Kasvatetaanko Kononen viikset?