Luojan kiitos, oli perjantai. Epäonnen hetket ja häpeän kentät jäisivät vähäksi aikaa taakse ja kodin tyyneys tarjoaisi turvapaikan maailman myrskyissä monelle mutkalle taipuneelle vesalle. Sillä tyyni Tommin koti tosiaan oli, sisustuslehdessä esiteltyjen tyylikalusteiden, muotoilijakuuluisuuksien käyttökeramiikan ja klassisen musiikin muodostaman muurin varjelema rauhan viita. Eikä kuvan ehyttä kokonaisuutta rikkonut mikään, ei edes teepöydässä lipsautettu tieto turpiin ottamisesta.

”Voi poikani, eihän sinuun sattunut?” äiti kysyi.

”Väkivalta on kauhea asia, jota tulee välttää aina kun mahdollista”, isä sanoi.

”Älä anna auringon laskea vihasi ylle. Ole iloinen. Hymyile vähän”, äiti lohdutti.

”No, eihän Tommilla mitään hätää ole. Kaikki on hyvin”, isä jatkoi. ”Minun mielestäni on erityisen arvokasta, että sinä et suuttunut tilanteessa, jossa moni olisi menettänyt malttinsa.”

”Ei meidän Tommi suutu”, äiti vahvisti. ”Mutta miksi ne pojat olivat niin destruktiivisia?”

”Ole vain välittämättä sellaisesta käytöksestä”, isä neuvoi. ”Muista, että sinä olet aina parempi ja viisaampi kuin kiusaajat.”

Tässä keskustelussa ei ollut mitään erityisen epätavallista, kuten ei siinäkään, että sen kuluessa Tommin sanavarasto surkastui eripituisiksi m-äänteiksi. Viimein äiti esitti kysymyksen, johon kannatti reagoida hieman eloisammin.

”Haluaisitko sinä, että minä menen luistinradalle etsimään niitä poikia? Voisin kutsua heidät teelle juttelemaan kanssasi.”

”… ei”, Tommi mutisi. Hänen huulensa tuskin liikkuivat.

”Mitä sinä sitten tahtoisit, kulta? Mitä minä voisin tehdä, jottei sinulla olisi paha mieli?”

Jälleen vastauksesta sai selvää vain jos oli tottunut puhetapaan, joka syntyy, kun suu on tungettu täyteen pumpulia.

”Jotain hyvää?” äiti ilahtui. ”Totta kai minä leivon sinulle jotain hyvää, kultaseni. Äidin piirakka on paras lohtu.”

Tommi nousi pöydästä ja marssi vessaan. Vanhemmat katsoivat huolestuneina toisiinsa.

”Miten sanotaan?” isä huusi.

”Kiitos”, vastasi vaimea ääni seinien takaa.

Äiti ryhtyi leivontapuuhiin. Isä meni olohuoneeseen ja avasi television. Pian hän sai seurakseen Tommin. Isä istui nahkasohvan toisessa päässä, poika toisessa, ja ainoa läheisyyttä muistuttava piirre tässä yksinäisessä yhdessäolossa oli sohvan selkämyksellä lepäävä isän käsivarsi, joka kurottautui heitä erottavaan avaruuteen kuin jokin lihaisa antenni. Mutta poika ei vastannut sen mykkään kutsuun, tuijotti vain kuvaruutua nyrkit reisiensä väliin puristettuina, yhtäläisen ääneti, kaiken tunteen suodattuessa olohuoneen nurkassa välkehtivän katodisädeputken läpi.