Isä löysi kirjoja paikallisjunista. Hän löysi niitä myös talojen vierestä, siististi jätteistä eroteltuina, kun joku oli kuollut tai muuttanut pois. Kerran hän löysi Georges Pompidoun Elämän. Sen kirjan hän luki kahteen kertaan. Tavallisten roskisten vierestä saattoi löytää myös vanhoja teknisiä julkaisuja, jotka oli kääritty narulla paketeiksi, mutta ne isä jätti rauhaan. Myös äiti oli lukenut Georges Pompidoun Elämän. Tuo Elämä kiehtoi heitä molempia.

Sen jälkeen he etsivät kiihkeästi muita Kuuluisuuksien elämäntarinoita — se oli kokoelman nimi — mutta eivät enää koskaan löytäneet yhtä kiinnostavaa kuin Georges Pompidoun, mikä johtui ehkä pelkästään siitä, etteivät he tunteneet muiden kokoelmaan kuuluneiden henkilöiden nimiä. He varastivat niitä kirjakauppojen edessä olevista alennushyllyistä. Niin vähäarvoisia nuo Elämät olivat, etteivät kirjakauppiaat tästä välittäneet.

Kertomus Georges Pompidoun elämästä kiinnosti isää ja äitiä enemmän kuin mikään romaani. Mutta se, että vanhemmat olivat kiinnostuneita juuri tästä miehestä ei johtunut yksin hänen kuuluisuudestaan, vaan pikemminkin siitä kaikkien elämiä yhdistävästä logiikasta, josta kirjan kirjoittajat Georges Pompidoun kohdalla kertoivat, niin huomionarvoinen henkilö kuin hän olikin. Isä tunnisti itsensä Georges Pompidoun elämästä ja äiti hänen vaimonsa elämästä. Heidän elämänsä ei tuntunut äidistä ja isästä vierailta, ja olipa niissä suorastaan yhtymäkohtia heidän omiinsa.

Paitsi mitä tulee lapsiin, sanoi äiti.

Totta, sanoi isä, paitsi mitä lapsiin tulee.