Keisarilla oli tapana aloittaa päivä kuuntelemalla ilmiantajien raportit. Yö on juonittelujen aikaa, ja Haile Selassie tiesi, että se mikä tapahtuu yöllä on tärkeämpää kuin se mikä tapahtuu päivällä; päivällä hän saattoi pitää kaikkia silmällä, mutta yöllä se oli mahdotonta. Tästäkin syystä hän piti aamuraportointia ensiarvoisen tärkeänä.

Tässä kohtaa haluaisin tehdä selväksi erään asian: lukeminen ei kuulunut Hänen Majesteettinsa tapoihin. Kirjoitettu ja painettu sana olivat hänelle kuin ilmaa, kaikki oli kerrottava hänelle suullisesti. Majesteettimme ei ollut käynyt kouluja, hänen ainoa opettajansa — ja hänkin ainoastaan poikavuosien ajan — oli ollut ranskalainen jesuiitta monsignore Jerome, joka oli ollut runoilija Arthur Rimbaud'n ystävä ja josta myöhemmin tuli Hararin piispa. Pappismies ei kuitenkaan ehtinyt istuttaa keisariin lukemisharrastusta, mikä olisikin sivumennen sanoen ollut vaikeaa, sillä Haile Selassiella oli jo poikasena vastuullisia hallinnollisia tehtäviä eikä hänellä olisi ollut aikaa järjestelmälliseen lukemiseen.

Mutta minusta tuntuu, että kyse ei ollut yksinomaan ajan tai harrastuksen puutteesta. Suullisessa raportoinnissa oli se etu, että tarvittaessa keisari saattoi väittää jonkun viranhaltijan raportoineen hänelle jotain aivan muuta kuin mitä tämä todellisuudessa oli kertonut, eikä miesparka voinut kirjallisten todisteiden puuttuessa puolustautua mitenkään. Niinpä keisari ei suinkaan kuullut alamaisiltaan sitä, mitä nämä kertoivat, vaan sen, mitä näiden hänen mielestään kuului kertoa. Hänen Majesteetillaan oli asioista oma käsityksensä, johon hän sovitti kaikki ympäristöstään tulevat signaalit.

Samoin oli kirjoittamisen laita, sillä monarkkimme ei ainoastaan ollut hyödyntämättä lukutaitoaan, vaan hän ei myöskään kirjoittanut eikä allekirjoittanut mitään omakätisesti. Vaikka hän oli valtaistuimella yli puolen vuosisadan ajan, hänen lähimmätkään alamaisensa eivät tienneet, millainen hänen nimikirjoituksensa oli. Virallisilla vastaanottotunneilla keisarilla oli aina vieressään kynäasiainministeri, joka kirjasi kaikki hänen antamansa käskyt ja määräykset. Haluan tässä kohtaa sanoa, että työvastaanottojen aikana Hänen Majesteettinsa puhui hyvin hiljaisella äänellä ja tuskin liikutti huuliaan. Valtaistuimen vieressä seisovan kynäasiainministerin pitiviedä korvansa aivan keisarillisten huulten tykö, jotta olisi voinut kuulla keisarin päätökset ja kirjata ne. Kaiken lisäksi keisarin sanat olivat yleensä epämääräisiä ja moniselitteisiä, varsinkin niissä tapauksissa, kun hän ei halunnut ilmaista kantaansa selvästi, mutta tilanne edellytti hänen sanovan asiasta mielipiteensä.

Keisarin taitavuus oli ihailtavaa. Kun joku korkea viranmies pyysi häneltä keisarillista päätöstä, hän ei vastannut suoraan, vaan puhui niin hiljaisella äänellä, että sanat kykeni tavoittamaan ainoastaan kynäasiainministerin korva, joka oli työntynyt kuin mikrofoni aivan liki hänen huuliaan. Ministeri kirjasi keisarin niukat ja epämääräiset urahdukset. Loppu jäi arvausten varaan, ja ne olivat ministerin alaa: hän antoi päätökselle kirjallisen muodon ja välitti sen eteenpäin. Kynäasiainministerin virkaa hoitava henkilö oli keisarin läheisin uskottu ja käytti suurta valtaa. Keisarin hämäristä sanoista hän saattoi muotoilla juuri sellaisia päätöksiä kuin halusi.

Jos keisarin päätös sai osuvuudellaan ja viisaudellaan kaikki ihastuksen valtaan, se oli jälleen yksi todiste Jumalan valitun erehtymättömyydestä. Jos tuuli sen sijaan kantoi nurkista tyytymättömyyden nurinaa keisarin korviin, tämä saattoi syyttää kaikesta ministerin typeryyttä.